6.2.2017
Troll the Trolls. Do It Now!
Or,
Counterinsurgency Online.
Let us not praise the
trolls. They are horrible human beings, and deserve every inch of that cesspool
where they spend their lives. No matter how dreadful the circumstances. They’ll
get what’s coming to them, in this life, and the next.
You
can hasten their fate, though.
Make
no mistake: Trolls, those pro-Russian anti-Semites are scum, plain and simple.
That
said, them Neon pink Nazi worms have succeeded in one thing.
Having
a rational discussion online is absolutely impossible these days. You know what
I’m talking about, right? If not, consider yourself blessed, like Harvey Keitel the Bad
Lieutenant—bullets won’t hit you! Or maybe they will. Remember what happened to
poor Harvey in the movie?
Right… wrong.
If in doubt, check out the comments on any piece of news, anywhere. Gotcha. Now:
There’s
a cure for it. And
you can bring it about!
All
you have to do is this.
1.
Pick
up a name.
2. Obtain an e-mail address for that
name.
3. Obtain a Facebook account for said
name.
And presto:
you’re good to go! Start trolling the trolls immediately!
Believe me, it’s fun. Compared to bitching about the way of the world to your
hand-picked circle of… um… friends? It is a fucking riot!
And besides, you’ll win every argument you get
into... eyes closed, in handcuffs. Remember, facts are on your side.
In his unique book on depression and
recovery, Hello to All That, John
Falk recounts how he met the anti-sniper. For a fellow who later became the subject of a HBO movie, Shot through the
Heart, he was a quiet, likable guy… and completely devoted to his job.
His job was to shoot the snipers. His targets were
the notorious cowardly Serbs killing the civilians, one by one, in the streets of Sarajevo.
Forget Mark Wahlberg. Forget Ryan Philippe. Forget
even Brandon Cooper.
You can be
that guy, in your own style.
It beats going to bed every night blinded by an
impotent rage.
You can make a difference.
Happy hunting!
Die, American Girl? Please don't!
14.1.2017
Musta neliö
Muokattu 22.1.2017
Lukeneet
miehet
S
|
ilta oli ees?
Kyllä, silta yli synkän virran – se ei ollut vielä
valmis, ei lähellekään. Mutta sillan rakentamisen aloittaminen oli käytännössä ensimmäistä
lapiollista vajaa. Ja kuka olisi paremmin ansainnut kääntää symbolisen
kauhallisen kuin yhteiskunnallisen taiteen ylipapitar Susanna Kuparinen? Enää
Kuparinen ei seuraisi sitä kiivailijaa, Lee Harvey Oswald Spengleriä, jonka
henki oli johdattanut taitelijan eduskunta- ja valtuustotrilogioiden läpi ja
jättänyt sitten tyhjän päälle, kun johtotähti itse oli jatkanut matkaa.
Komeetta oli puhkaissut permannon ja peruskallion kuin halvan paperin, jolle
hallitsevan luokan valheet painettiin. Se tappoi dinosaurukset ja poltti tiensä
syvälle ja aina vain syvemmälle, kunnes löysi paikkansa ja rauhan maapallon
sulasta ytimestä, tosi syvältä.
Kuparisen ei tarvinnut mennä perässä. Oli aika arvostaa
syvyyden rinnalla ja pinnalla myös keveyttä! Sitä paitsi, kaikki olivat
sillasta samaa mieltä. Kuparinen voisi tehdä duunin, joka loisi uskoa ihmiseen
ja hallitusmuotoon, ei näivettäisi sitä. Silta oli hyvästä.
Juurikin näin. Silta uhrasi itsensä yhteisen päämäärän
hyväksi. Se oli ees, jotta laiskan
Jaskan ei tarvitsisi aina olla. Laiska Jaska sai jäädä joskus taakke. Jos laiska Jaska olisi aina ees,
hän joutuisi psykoosiin tai kuolisi nestehukkaan. Sillä sellainen oli een
luonne. Mitään luonnollista siinä ei ollut. Se oli jälkiteollisen ADHD-aikamme
ruumiillistuma: yksi pilleri tuo ikuisen onnen! Vaikka se oli kadotus, johon mc² johdatti... samaan sopukkaan
Oswaldin kanssa... siinä vaiheessa, kun asiain oikea laita valkeni, oli myöhäistä.
Paholainen repi käden irti. Se oli miekkavalas uima-altaassa. Se oli kalju
Brando viidakossa. Lymysi hulluuden syvänteissä, odotti ja sieppasi.
Jos mielimme ihmisarvoista elämää, oppi ottakaamme Tilikumilta!
Näin sanailivat avantgarden erikoisjoukkojen Jukka ja
Esa. Tai Esa sanaili ja Jukka kuunteli, puolella korvalla... hän ei ymmärtänyt
puoliakaan siitä, mitä Esa keuhkosi. Antaa pojan purkaa paineita, Jukka
ajatteli. Päästäänhän pikemmin lähtemään.
Jukka tai Esa, jompikumpi oli tuonut julki ajatuksen
mennä kävelylle. Ehdotus oli hyväksytty yksimielisesti. Ennen kuin ystävykset
uskalsivat astua ihmisten ilmoille, oli kuitenkin valmistauduttava ennen muuta
henkisesti. Kumpikin treenasi tavallaan. Esa puhui maailmaa valmiiksi; Jukka otti
iisisti. Hän chillaili.
Ruumiillinen rasitus, jota käveleminen edellytti,
arvelutti heitä molempia. Kaverukset olivat siinä iässä, että sijoittivat
kaikki pelimerkkinsä henkiseen pääomaan. Kaukana olivat ajat, jolloin he olivat
ulos lähtiessään ja ulkona, tilaisuuden tullen, katsahtaneet peiliin kuin
aateliset. He olivat sukineet otsahiuksia päälaelle. Hiuksia ei enää ollut. Tai
ne hapsottivat takana ja sivuilla, aivan sama missä ja miten. He olivat
turvonneet niin, että hirvitti. Nykyään he kavahtivat peiliä kuin vampyyrit.
Henkinen pääoma piti heitä pystyssä. Jukka oli
tyrkyttänyt Esalle lainaan uusinta löydöstään, lopun aikojen julistusta, kuten
Esa sanoi. Esa ei ollut innostunut kirjasta. Hän oli vilkaissut sen alkua ja
ryhtynyt sitten saarnaamaan.
He astuivat kadulle ja olivat viipymättä yltä päältä hiessä. Päivä oli
puolipilvinen.
– Ka, kesän heinä kuolee, Jukka sanoi.
– Älä manaa, Esa sanoi.
– Kohota katseesi tennareitten kärjistä, pyydän! Luonto
kuolee, me kuolemme. Talot sen sijaan kohoavat harjakorkeuteensa, veikkaan,
vielä viimeisenä päivänäkin. Kohti ääretöntä ja sen yli...
– A-men!
Madoff...
Jukan uusille kotikonnuille rakennettiin hurjaa vauhtia
asuntoja. Tilanne oli kuin Mustilla kukkuloilla 1800-luvun lopulla: ruohonjuurista
alaspäin maaperä oli puhdasta kultaa. Mutta oliko täälläkin tiedossa vihanpito,
joka saavutti huippunsa Little Bighornin taistelussa? Oliko konflikti
alkuperäisväestön ja uudisraivaajien välillä vältettävissä? Silta toi saareen
asukkaita ja euroja; näiden kintereillä saapui kiistoja. Esa alkoi rakentaa keskustelua
uudelleen, puhtaalta pohjalta.
– Mitä olet touhunnut viime päivät? Oletko katsellut
kisoja?
– Kissoja? En!
– Kisoja, Esa korjasi. – Jalkapallon EM.
– Olen kuunnellut Ramonesia, Jukka sanoi.
– Et muuta?
Jukka pudisti päätään. – Yritän sisäistää sen asenteen.
– Kyllästää itsesi? Imuroit nokkaasi musiikin ravinteet?
Jukka nyökkäsi. – Osmoosin lailla. En tosin nokkaan, vaan
korvaan. Niin kuin Elisabetin aikuisen myrkyn! Tiesitkö? Danny Says on koko
länsimaisen taidemusiikin traagisin teos. Eikä tee edes tiukkaa. Mieti. Laulaja
Joey oli koko ikänsä ollut kummajainen, pitkän ja hontelon ruumiinrakenteensa
vuoksi ja muutenkin. Hänellä oli pakko-oireita ja sellaista. Hän säilytti lainalevyjä
patterin päällä. Siitä vinyylit eivät juuri välittäneet. Ne sulivat. No,
kaikesta huolimatta Joey aloitti vallankumouksen, polkaisi punkin käyntiin
tyhjästä. Yksin, käytännöllisesti katsoen. Menestyksen myötä Joey löysi vihdoin
tyttöystävän ja kirjoitti tästä hyvästä kuolemattoman kappaleen, siis Dannyn.
Vaan kuinkas kävi? Bändin punaniska, amerikkalainen perusjuntti, kitaristi
Johnny... Ku Klux Klan itse vei naisen! Bändi pysyi kasassa, mutta Joey ja
Johnny eivät lausuneet enää kahta sanaa toisilleen. Kun Joey kuoli, kusipää
tunnusti, että oli ollut surullinen melkein koko loppupäivän! Vitun pottapää
idiootti...
Esa vaikeni. Hän arveli, että Jukan puhe liittyi jotenkin
Hurmeen »ajatuksiin». Esa ei tiennyt, miten toinen odotti hänen reagoivan.
Pitikö hänen myötäillä vai kiistää? Tuntematta protokollaa tarkemmin Esa
vaikeni.
Juha Hurme oli vastikään vienyt Jukalta viinanhimon.
A-klinikalla oli niin ikään sormensa pelissä – tai häntänsä, kuten Jukka sanoi.
Hän vertasi A-klinikkaa sisiliskoon. Yritä saada siitä otetta, ja käteesi jää
katkaisuasema.
Esalle ei ollut suotu kunniaa käydä katkolla. Hän ei
ollut maannut mömmöissä lukkojen takana vailla muuta luettavaa kuin
500-sivuinen kirjastokatalogi. Mutta jotain sinnepäin: Esa oli lukenut von
Baghin muistelmat! Siinä saattoi olla avain. Jukka kokeili vertailevaa
lähestymistapaa elämäkerrallisen sijaan.
– Tom Waits on tehnyt Dannystä hienon tulkinnan. Mutta ei
se vedä vertoja alkuperäiselle. Kun kyseessä on Tom Waitsin tulkinta, se on
jotain se.
Jukka katsoi Esaa odottavasti. Se oli Esan isku, kuten
teatterissa sanottiin.
– Tiedän tuon kaiken entuudestaan, Esa sanoi. – Miksi
saarnaat kuorolle?
Jukka hymähti. – Yritän pitää keskustelua yllä, hän
sanoi.
– Oma suosikkini on Questioningly, Esa sanoi.
– Quest...? Sehän on taantumuksellinen kappale!
Jukan tyrmistys ei heilauttanut toisen vakaumusta
vähääkään, päinvastoin. Esa hymyili ilahtuneena.
– Onko viina pehmittänyt luontosi? Vai aivosi? Todennäköisesti
molemmat! Quest... ei jumalauta, Jukka puhisi. – Se alku on jo niin liikaa!
Nuorempana Esa oli ollut nihilisti. Musiikki,
kirjallisuus, elokuvat – kaikki oli ollut
paskaa, Esan mielestä. Hyvin harvoja
poikkeuksia lukuun ottamatta: Päätepysäkki Brooklyn. Kausi helvetissä. Nuo
olivat ainoat kirjat, jotka Jukka muisti Esan pyytäneen lainaan lukioaikana. Muuten
tämä pölli itse luettavaa Akateemisesta. Esa oli rauhoittunut vähän noista
ajoista. Vai oliko hän vähän rauhoittunut? Nykyään Jukka ja Esa saattoivat
puhua tuntikausia erityisesti elokuvasta. Tanskalaiset olivat huippuja! Maailmanhistorian
hilpein elokuva oli ehdottomasti Submarino!
Jukka jaksoi ylistää tuoretta löytöään, sysimustan elokuvan toisen käsikirjoittajan
Tobias Lindholmin omia ohjauksia. Nimi ei sanonut Esalle mitään, kunnes Jukka
kertoi kaverin aiemmista töistä.
– Aha! Esa sanoi, ja äänestä kuuli, että Jukka oli
vetänyt oikeasta narusta.
He saapuivat liikenneympyrään.
– Tuo talo, Jukka sanoi ja osoitti yksinäistä liiketilaa
risteyksen tuolla puolen. – Siitä tulee aina mieleen se yksi baari Itiksessä. Muistatko?
Kävimme siellä joskus Saiman kanssa.
– Muistanhan minä, Esa sanoi.
– Välillä olen aivan pihalla. Että missä helvetissä
oikein olen?
– Ymmärtäähän sen, Esa sanoi. – Asetu ensin taloksi.
Päivä kerrallaan, kaveri.
– Tai tunti, Jukka sanoi. – Minuutti, sekunti...
Tyyppi tuntee kellon, Esa ajatteli.
– Saimakin on sitten jättänyt nämä maisemat, Esa sanoi.
Jukka pysähtyi. – Älä? Miten ihmeessä?
– Hän sai pojan ja muutti kotikonnuilleen. Esa huitaisi
kädellään. – Sinne jonnekin.
Jukka helpottui silmin nähden. – Ja minä jo luulin...
Mitä hän tekee nykyisin, Saima?
– Maalailee.
– Ihan tosi? Ja tekö olette edelleen väleissä, vai?
– Emme. Internetin ihmeellisestä maailmasta poimin nämä
tiedon murenat.
Jukka virnisti. – Napalanko!
He kävelivät jälleen verkkaiseen tahtiinsa eteenpäin.
– Siitä teikäläisen entisestä, Esa sanoi virallisesti, –
en uskalla edes kysyä.
– Joten älä kysy.
Nyt vuorostaan Esa pysähtyi kuin liikennemerkkiin.
– Ei ole baaria tässä. Näyttää olevan tyhjillään tämä.
– Parempi niin, Jukka sanoi.
– Autotalli, taitaa olla tämä.
– Parempi sinulle, jolla ei ole päiviä niin, että
raittiuttaan voisi kirkossa kuuluttaa.
– Ei kai koskaan voi?
– Ei, Jukka myönsi. – Toden totta, ei. Sano Philip
Seymour Hoffman. Sano se uudestaan ja vielä kerran. Sano se joka päivä peilin
edessä.
– Onhan minulla aamupäivä.
Jukka laittoi kätensä Esan olalle.
– Reilun yhdeksän päivän kokemuksella, hän sanoi, –
uskallan kerrata viisauden, joka on koeteltu monessa liemessä. Anteeksi sanavalinta.
Tuo oli kuiva huikka. Unohda. Hiljaa hyvä tulee.
– Olet oikeassa. Luulisin.
Esa painoi päänsä. Pian siihen pälkähti ajatus, joka sai
myrskypilvet hajoamaan hänen otsansa yltä. Aate väänsi vääjäämättä suupielet
hymyyn.
– Mennäänkö? Jukka sanoi.
– Mihin?
– »Mihin?» Meidänhän piti kävellä...
– Mikä idea kävelemisessä on noin niin kuin, en tiedä,
sinällään?
– Höpsis! Et sinä voi tähän jäädä!
– Miksen? Tässä on hyvä. Oikein hyvä, itse asiassa
erinomainen tämä alusta.
Esa oli pyllähtänyt sanojensa vakuudeksi maahan
liiketilan eteen.
Silloin Jukka ymmärsi.
– Voi hyvä isä, hän sanoi äänessään enemmän myötätuntoa
kuin olisi halunnut. – Ei tuohon ilmesty baaria, vaikka istuisit siinä aamuun
asti!
Esa jumitti risti-istunnassa kostealla nurmella. Näytti
kuin hän olisi meditoinut. 1960-luvulla yritettiin mumista Pentagonia ilmaan,
saada rakennus levitoimaan Nyt perustettiin lähiöbaaria. Ajat olivat
muuttuneet.
Esa avasi toisen silmänsä.
– Mistä muuten tiedät?
– En ymmärrä.
– Sanoit ettei siihen ilmesty baaria, vaikka istuisin
aamuun asti. Mistä tiedät? Oletko kokeillut?
Samassa Esa oli jalkeilla ja kiersi Jukan ympäri pomppien
ylös alas kuin kengurukepillä.
– Jäit kiinni! Jätkä jäi kiinni! Ei tähän ilmesty
baaria... Minä vain näyttelin viinanhimoa!
– Niin, Jukka sanoi.
– Jukka on istunut tässä ja venaillut, että baari putoaa
niskaan!
– Viin, Jukka sanoi.
– Hulluja nuo lappalaiset!
– Viinan himo, Jukka sanoi.
Esa oli harpponut pyörätietä jo parikymmentä metriä
alamäkeen, kun huomasi, ettei Jukka seurannut.
– No, hän huusi. – Mikä on?
Jukka seisoi yhä autotallin edessä. Hän oli vajonnut
näemmä katatoniseen tilaan.
– Kyllä, Esa huusi kävellessään Jukkaa vastaan, – olen
ammatiltani poliisi ja täällä peitetehtävissä. Mutta vastoin korkeammalta
taholta saatua suorasanaista ohjetta, ei, käskyä, en aio vasikoida teitä AA:n
johdolle. Laitan oman urani ja hyvinvoinnin vaakalaudalle teidän tähtenne.
Olkaa onnelliset. Voikaa paksusti. Jumalauta, herää jo!
Jukka seisoi suu auki, räpytteli silmiään.
– Mitä yhteistä on, Esa sanoi, – näillä kahdella?
Jukka kurtisti kulmiaan. Silmät pyörivät päässä.
– Kristitty Ronaldo, Esa sanoi, – ja akvaviitti-Assad?
– Viin?
– Kaula.
Jukan katse terävöityi. – Kak, kau...?
– Kaula. Mennään jo!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)