Sonja oli vannoutunut turkistarhauksen puolestapuhuja. Hänen mielestään häkkeihin ahdetut ketut olisi saanut vapauttaa ja sulloa tilalle ihmisiä. Mieluiten lapsia – näillä oli vielä toivoa. Aikuiset voitiin johdattaa suoraan soraharjulle kaivamaan kuoppaa.
Sonja piti seurakunnan kerhoa lapsille, jotka kukoistivat kotihoidossa. Hän todisti päivästä toiseen, kuinka vanhemmat valmensivat ainokaisistaan maailmanluokan hirviöitä. Lapset olivat valtakuntansa superjulkkiksia – jokaista sohaisua ihasteltiin loputtomiin, jokainen älähdys käynnisti päättymättömän lepyttely- ja lohdutusoperaation – ja kun kaksi tähteä laitettiin samaan tilaan (oli äiti tai isä paikalla tai ei), ne yrittivät repiä toisensa kappaleiksi. Eikä kukaan hennonut estää. Paitsi Sonja: hänen tehtävänsä oli heikentää lasten itsetuntoa.
Kun Sonja vapaa-aikana kohtasi itseensä uskovia ihmisiä, hänellä oli paha tapa yrittää samaa. Hän uskoi, että reaktio tuli selkäytimestä. Hän ei voinut sille mitään, yhtä vähän kuin lapset saattoivat oma-aloitteisesti muuttaa käytöstään. Siinä mielessä Michael Patton, kaunis amerikkalainen, oli täydellinen vastavoima Sonjalle: jin hänen jungilleen. Vai menikö se toisin päin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti