Kansa valitsee itsemurhan
Feraalikirja
KEVÄÄN ENSIMMÄISENÄ PÄIVÄNÄ maamme epävirallinen hyvän tahdon lähettiläs esiintyi koko perheelle kauppakeskuksen katolla. Vähän kuin Beatles aikoinaan, ajattelin, hyvin vähän. Kauppakeskuksen kattoa käytettiin proosallisesti myös parkkipaikkana.
Yleensä hyvän tahdon lähettiläs vietiin jonnekin, tiedättehän, ulkomaille. Tätä kaveria kaivattiin kipeimmin kuitenkin juuri täällä, missä hän myös vaikutti, vaikuttaisi, niin kauan kuin oli tarvis. Periksi antaminen ei kuulunut hänen keinovalikoimaansa. Vaan entäpä jos vastassa oli aina sama Karjalan mänty, oli tulokulma mikä hyvänsä?
Silloin, hyvät ystävät, kaivattiin keskustaa.
Pääesiintyjä oli päivitetty versio Esa Saarisesta, ajattelin. Olisi kumma, ellei hänen poliittinen kantansakin olisi samasta kylästä kotoisin.
Pääesiintyjää lämmitteli kaksi vähäisempää räppäriä. Heille teki tiukkaa ottaa esiintymisessään perheen pienimmät – lue: näiden vanhemmat – huomioon. Ehkä pojat eivät olleet ajatelleet, kuinka paljon kirosanoja heidän riimeissään piili. Oli miten oli, he eivät saaneet nielaistua jokaista rumaa sanaa karvoineen nahkoineen. Pääesiintyjällä ei ollut sitä ongelmaa. Hänen tekstinsä olivat alun alkaenkin puhtaita.
Yleisö kohotti käsiään, taputti ja pomppi kun pääesiintyjä pyysi. Yleisö lauloi mukana, vaikka esiintyjä ei varsinaisesti pyytänytkään. Ennen iltapäivän viimeistä numeroa nainen, jolla oli Downin syndrooma, otti liikennemerkistä tukea. Merkki huojui, kun nainen huusi ääni särkyen pääesiintyjän nimeä.
Vähän aiemmin kauppakeskuksen uumenissa, teleoperaattorin kojussa kaksi miestä oli seurannut formuloiden aika-ajoja. Miehet tunsivat toisensa, olivat ystäviä. Siltä ainakin näytti. Toinen miehistä istui pyörätuolissa. Hän oli huomattavasti äänekkäämpi kuin kaverinsa, josta ei kuulunut pihaustakaan sinne, missä me istuimme.
Ruudussa näkyi Kimi Räikkösen Ferrari. Pyörätuolissa istuja taputti spastisia käsiään. Hänellä oli päässään lippalakki – Kimilläkin oli, silloin kun pää ei ollut kypärän sisällä piilossa. Toinen miehistä seisoi kädet puuskassa ja nyökkäili. Teksti ruudun yläkulmassa vahvisti, että auto oli Räikkösen eikä tallitoverinsa. Lippiskaveri näytti peukkua ja nauroi. Ystävä vaihtoi asiantuntevasti jalkaa.
KORAALIKIRJAN MAALLISTUNUT PERILLINEN FERAALIKIRJA on yllättänyt kustannusmaailman niin, että puhutaan jo buumista.
Oletteko seonnut, kysytte. Ette ole kuullutkaan mistään feraalista, hikeennytte, älkää suotta. Rauhoittukaa. Kukaan ei syytä teitä siitä. Kaksi vuotta sitten kyseistä kirjallisuuden lajia ei ollut olemassa kuin parin visionäärin päiväunissa.
Nimitystä feraalikirja käytti tiettävästi ensimmäistä kertaa kriitikko S. Laurila vähän ennen kuolemaansa. Hän yritti olla hauska. Tai sitten Laurila halusi, että hänen luonnehtimansa teokset saisivat kipeästi kaipaamaansa paloa edes jossain muodossa. Tyyliin kovaksi keitetty vanukas.
Lajin siemen oli heitetty elokuvassa. Totaalisen taiteen puolella Aki Kaurismäki ja Quentin Tarantino olivat veisanneet feraalikirjasta jo vuosikymmenet. Juha Hurme jatkoi – Peter von Baghia kädestä pitäen – edellisen jalanjäljissä. Jälkimmäinen jäi vaille perillisiä.
Kaurismäen ja Tarantinon leffat olivat leikekirjoja, ihailijapostia. Mistä päästäänkin mieliaiheeseeni, määrittelemään käsitteitä.
Feraalikirja on aikamme lapsi. Se ei tarjoa yhtään uutta oivallusta, voita uusia opetuslapsia ainoassakaan kiistassa – eikä tämä ole fe(de)ralistin tarkoituskaan. Kirjoittajan ainoa, sangen vaativakin tehtävä on muokata jo esillä ollutta aineistoa, tiivistää sitä, leikata ja liimata ja laittaa materiaali taas jakoon vähän paremmin sulavassa muodossa.
Kertaalleen syötyä ruokaa, te sanotte. Ehkäpä. Mutta onko sen niin väliä? Nykyään kaikkea on liikaa. Ei vain jaksa lukea esimerkiksi uutisia. Kierrätys kunniaan! Ja vaalilausetta lainatakseni: “Saat mitä tilaat.”
Kaikesta edellä esitetystä huolimatta feraalikirja ei suinkaan ole uusi keksintö. Varhaisin teos, joka täyttää kaikkein ankarimmat feraalikirjan kriteerit on Arthur Rimbaud’n kokoama antologia Kausi helvetissä (1873). Teosta ei tule sekoittaa Bosnian sodasta kertovaan, samannimiseen reportaasiin.
SIRIN KUMMITYTTÖ OLI MEILLÄ YÖTÄ. Seikka selitti paljon, muun muassa maakuntakierroksemme kauppakeskukseen. Kummityttö kävi lukion ensimmäistä ja oli saanut uskontotunnilta kotitehtävän, kirjoittaa Aamoksen kirjan pohjalta eriarvoistumisesta. En tuntenut muuta Aamosta kuin Anderssonin ja hänetkin huonosti. Siri kaivoi raamatun kätköstään ja alkoi lukea. Hänen ääntään oli ilo kuunnella, vaikka teksti olikin tuhansia vuosia vanhaa propagandaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti