Yours sincerely,
D
D
NELJÄS LUKU
Ratsuväki
saapuu
SIRI HYVÄ,
Olen pahoillani viime kerrasta. Olen elänyt omissa
oloissani niin kauan, etten tiedä, mitkä ovat sopivan käytöksen rajat. Miten
sopii siis kirjoittaa. Minun on kai pakko lainata Tommy Tabermannia, kokeiltava
kaikkia ovia, täytyy raastaa, mistä kiinni saa. Hänen elinaikanaan se oli vielä
sallittua – kunhan et tallannut krapulassa tutisevaa sielua tai jotain.
Mutta ajat ovat muuttuneet.
Lähetän ohessa artikkelin ja joitain aihioita - jos ne
yhdessä tai erikseen auttaisivat korjaamaan aiheuttamaani vahinkoa.
Minä muuten en ole krapulassa. Viime kerrasta on reilusti
yli kolme vuotta aikaa.
Sinun
Tietotoimistosi
•
Mitä tehdä
vapaailtana Vladivostokissa?
Kyseessä on se Venäjän kaupungeista, joka sijaitsee
lähinnä Pohjois-Korean mustaa aukkoa, mikäli sallitte lennokkaan ilmaisun. Ette
salli? Minkäs teet, Pohjois-Korean yli ei noin vain hypätä. Takavuosien
urheiluselostajan sanoin: maantieteelle ei voi mitään.
Vaan paikalliset vähät välittävät.
Voisi luulla, että idän metropolissa olisi maailmanlopun
meininki. Eletään kuin viimeistä päivää, kaikki kelpaa. Päinvastoin – täällä ei
tuomiopäivän profeettoja palvota.
Alkuperäisväestölle sen omaleimaisen kulttuurin
säilyttäminen vireänä on elinehto.
Tämä näkyy Vladivostokissa. Kaupunki pursuaa
kansainvälisen vertailun kestävää hengenravintoa harva se ilta. Kaikkiin
tapahtumiin ei millään ehdi. Onneksi on internet. Siellä jatketaan keskustelua
tärkeistä teemoista; usein jaetaan myös tallenteita, parhaita paloja illan
tapahtumista, suoria lähetyksiäkin tämän tästä. Tiedotusvälineet tuntevat
vastuunsa, tarjoavat materiaalin maksutta verkkosivuillaan. Näin toimivat myös
nettipäiväkirjan pitäjät, täkäläisittäin plokkaajat.
Yksi kaupungin elinvoimaisimmista riennoista on
kirjallinen eli clit-mittelö.
Esimerkki-iltana Olli Tammilehto ja Syksy Korhonen
kilvoittelevat siitä, kumpi on yltänyt korkeammalle juche-aatteessa. Yleisö ei
ymmärrä kärpässarjan sanailusta mitään, mutta ihastelee urheilijoiden puhelahjoja.
Keskikaljassa Tuomas Muraja ja Carl “Fotografiska”
Hägglund alustavat aiheesta “Kenen viinat join ja milloin”. Hissa-Teemu haluaisi kovasti osallistua, mutta häntä ei
huolita mukaan. Tänä iltana pääsevät ääneen vain todelliset tarinaniskijät.
Yleisö kuorsaa jo täyttä kurkkua.
Mikä olisikaan ihanampaa kuin uinua tietäen olevansa
turvassa, kun älykäs sanailu jatkuisi taukoamatta estradilla...
•
Kun Bosnian presidentti, muslimi Alija Izetbegović palasi rauhanneuvotteluista Lissabonista, häntä vastaan
lentokentälle eivät saapuneetkaan kaverit vaaleansinisin kallella kypärin. Nämä
raskaasti aseistetut sotilaat eivät olleet YK:n palveluksessa. He olivat
presidentin pahimpia vihollisia, pesunkestäviä serbejä.
Izetbegović ymmärsi olevansa
yhtä kuin kuollut, vähintäänkin vanki. Hänet vietiin panssariautossa separatistien tukikohtaan Sarajevon eteläpuolelle. Kun
uutinen ihmiskaappauksesta levisi, leirin ulkopuolelle kerääntyi vihainen
ihmisjoukko. Se janosi verta, halusi presidentin käsiinsä.
YK-kenraali Lewis
MacKenzie kurvasi Roverillaan paikalle juuri kun väki alkoi irrotella
katukiviä.
MacKenzie kiipesi autonsa konepellille puhumaan. Ei
hätää, hän sanoi. Kansalla ei ollut syytä huoleen. Hän oli tullut
neuvottelemaan heidän presidenttinsä vapaaksi.
Väkijoukko vaikeni silkasta tyrmistyksestä. He aikoivat
omakätisesti nylkeä Bosnian presidentin, jos vain saisivat tämän käsiinsä.
Saattoiko tämä olla jollekulle yhä epäselvää?
Torikokouksen suurin sankari, heidän presidenttinsä, oli Radovan Karadžić. Eikä tämä
jäisi kiinni vielä 16 vuoteen.
MacKenzien vierellä hymyili hermostuneesti korkea-arvoinen
tarkkailija, jäätelökauppias Carl Hägglund.
EU tunnettiin tuolloin nimellä EY – ehkä siltä ei sen
tähden herunut apuja tilannearvion tekemiseen. Hägglund oli, kuinka ollakaan,
vaiti.
Noam Chomsky on sittemmin vedonnut tarkkanäköisen
kenraali MacKenzien arvioon koko kolmivuotisesta sodasta. Serbien niskaan
sysätty ensisijainen vastuu sotarikoksista on kuulemma “hölynpölyä”.
•
Koraalikirjan
maallistunut perillinen feraalikirja on yllättänyt
kustannusmaailman niin, että puhutaan jo buumista.
Nimitystä feraalikirja käytti ensimmäistä kertaa pelätty
kirja-arvostelija S. Laurila vähää ennen kuolemaansa. Hän yritti olla hauska.
Laurila toivoi, että hänen kritiikkinsä kohteet saisivat kipeästi kaipaamaansa
tunteen paloa edes jostain, vaikka sitten lajityyppinsä nimestä. Kuvaahan
laatusana “feral” lähinnä villiintynyttä
kotieläintä, eritoten kissaa.
Feraalikirjan tuore renessanssi on saanut innoituksensa
elokuvasta. Totaalisen taiteen puolella Aki Kaurismäki ja Quentin Tarantino
ovat veisanneet feraalikirjasta jo vuosikymmenet. Todellisuus on kuollut,
Tarantino ja Kaurismäki julistavat, eikä vainajaa muistele kukaan. Pojat
tekevät elokuvaa elokuvasta. Kirjallisuuden puolella Juha Hurme jatkaa – Peter
von Baghin jalassa roikkuen – Akin jalanjäljissä. Kaverit taiteilevat nuoralla,
joka on viritetty Moskovan ja Vatikaanin välille. Heidän pahin painajaisensa on
lukija tai katsoja, joka toteaa, että kiitos vain, hän osaa ajatella itse.
Feraalikirja on modernismin lapsi. Se ei tarjoa yhtään
uutta oivallusta, voita uusia opetuslapsia ainoassakaan kiistassa – eikä federalisti
moiseen edes pyri. Kirjoittajan ainoa, sangen vaativakin tehtävä on muokata jo
esillä ollutta aineistoa, tiivistää sitä, leikata ja liimata ja laittaa
materiaali jakoon paremmin sulavassa muodossa.
Kertaalleen syötyä ruokaa, te sanotte. Ehkä, mitä väliä?
Nykyään kaikkea on liikaa. Ei vain jaksa lukea esimerkiksi uutisia. Jaksat
kuitenkin seurata, kun Piia Pasasen lukee niitä, vaikka koko yön.
Esillepano ennen kaikkea, ja kierrätys kunniaan.
Ja vaalilausetta lainatakseni: “Saat mitä tilaat.”
Kaikesta edellä esitetystä saattaisi päätellä, että
feraalikirja on suhteellisen uusi keksintö. Näin ei kuitenkaan ole. Varhaisin
teos, joka täyttää kaikkein ankarimmat feraalikirjan kriteerit – hutera
asiantuntemus, räikeät yleistykset, kohtuuttomuus kaikessa – on Arthur
Rimbaud’n laatima antologia Kausi helvetissä. Tekijän äiti julkaisi sen vuonna
1873. Teosta ei tule sekoittaa samannimiseen, Bosnian sodasta kertovaan
reportaasiin. Balkanilta kaiken tietämisen arvoisen kertoo taasen seuraava
suuri feraalikirja, Greg Campbellin The Road
to Kosovo: A Balkan Diary. Siitä ilmestyi toinen, lopullinen laitos vuonna 2011.
Muita ensiluokkaisia
koraalikirjoja ovat Florian Illiesin 1913:
The Year Before the Storm sekä Nathaniel Philbrickin The Last Stand: Custer, Sitting Bull and the Battle of Little Big Horn.
Kumpaakaan ei ole käännetty suomeksi.
•
Halusin pilkata plokkaajaa,
joka lainasi Hullun hevosen väitettyjä puheita ja käytti kuvituksena Pienen
suuren miehen muotokuvaa. Pikku paskiainenhan oli se tyyppi, joka yritti
pidellä Hullua hevosta aloillaan, kun tämä murhattiin. Hullu hevonen viilsi
puukolla lilliputin ranteen auki, ja tätä arpea hän kyseisessä valokuvassa
parhaansa mukaan peittelee. En voi kuitenkaan nauraa nettipäiväkirjan pitäjälle
sekaannuksen takia. Se on Wikipediasta lähtöisin ja toistuu takuulla sadoilla sivuilla. On keksittävä muita ilon aiheita.