Ne kuuluisat vinttiin teljetyt skimbat, osa 2

Osa 1 aukeaa tästä

— Asun kiinalaisella kivellä, Jukka sanoi. — Piti tehdä fyrkkaa. Minä vain kaivan kinuskien katuojaa. Miksi?

— Kapitalismi, Esa sanoi ja irvisti.

— Niinkö luulet?

— Tiedän. Kuulin bussissa. Harmaapäinen herrasmies referoi vierustoverilleen Naomi Klinen tuotantoa. Esitelmän kieli oli englanti.

— Mitä vierustoveri?

— Näppäili kuvia kaiken aikaa.

— Mistä?

Esa kohautti olkiaan.

— Ei tainnut olla kantaväestöä.

— Arjalainen oli.

— Eikä mies.

— Nainen oli.

— Eihän siinä sitten mitään, Jukka sanoi. — Pää pystyyn, eteenpäin!

He puursivat edelleen.

— Valistus, Jukka sanoi, — edistys, uskoisin. Kääntää historian kulun. Täytyy toivoa.

— Näin keität hyvää kahvia, Esa sanoi. — Ensin poistat homehtuneen suodatinpussin siitä värkistä, mikä se on...

— Suodatin.

— Aivan.

— Kerro ihmeessä lisää.

— Jos olet aivan erityisen anaalinen, poistat homeen myös siitä värkistä. Mikä se on?

— Siittä.

Esa katsoi Jukkaa kuin vähämielistä.

— Sanotaan nykyisin, Jukka selvensi. — Hallituksen propagandaa. Siittä, kahdella teellä.

Esa päätti antaa asian olla. Juonut aivonsa, ressukka. Kaveri tarvitsee kaiken sen tuen, minkä voin antaa.

— Ja vot, Esa ynnäsi. — Ei kun keittämään.

— Hyvät sumpit.

— Näino.

— Milloin joit viimeksi?

— Eilen.

— Kahvia.

— Home tietää, minä en.

— Huono kirja, surkea leffa.

— Missä me ollaan?

He olivat huomaamattaan ohittaneet rivi- ja kerrostalojen esiintymät. He olivat marssineet suoraan ansaan. Luonto väijytti heidät tien molemmin puolin.

— Pysäkki, Jukka ähkäisi. — Huilitaanko?

— Ei.

Esa painoi päänsä ja marssi eteenpäin. Jukka kipitti perässä.

— Ei? Miten niin ei!

— Kun ei niin ei. Suu tukkoon, sakemanni, ja marssi.

— Äsken haukuit lappalaiseksi.

— Sama asia.

— Eikö saa olla serbi?

— Saa.

— Kiitos.

— Ole hyvä vain.

He puursivat eteenpäin.

Tien vasemmalla puolen kohosi sankka metsä. Oikealla avautui niitty, joka levittäytyi vähintään puolen kilometrin verran kaikkiin suuntiin. Siellä, polviin asti ulottuvassa heinän keskellä, seisoi orpoja lehtipuiden rykelmiä: koivuja, pääasiassa. Kuin asukit vankilan pihalla, Esa ajatteli ja käänsi katseensa.

Niityn halkaisi kuivunut joenuoma. Heidän viereltään aukesi pudotus suoraan kiviröykkiöön, joka oli vallannut paikan muinaisen joen suulta.

Jukka osoitti kiviä.

— Hyvä paikka, hän sanoi, — halkaista kallonsa.

Esa sihahti ja puursi eteenpäin.

Pian niitty väistyi hyvin hoidetun puiston tieltä. Puisto oli vielä niittyäkin laajempi ja puski vastaleikatun nurmen lisäksi valtavia puita, joita kumpikaan kaveruksista ei tunnistanut. He olivat päätyneet vieraalle planeetalle.

— Mennäänkö tuonne?

Esa pysähtyi. — Mmm. Mikä se on?

— Calle Ach-T.n huvila kai. Siinä lukee.

— Kuka se on? Joku räppäri?

— Lääkäri, luulisin. Depressiosta voi toipua.

— Tä?

— Homoudesta ei. Hän tietää. Mennään.

— Löytyykö Callelta benstoja?

Jukka ei vastannut. Ei auttanut kuin seurata. Vastaväitteet olivat turhia tässä vaiheessa. Sitä paitsi, Esa järkeili, jos on huvila, saattaa olla myös kahvila. Ja kahviloissa myydään nykyään kaikkea. Sivutuotteena siitä, kun ollaan Euroopan Unionissa. Vaikka äänestin vastaan niin kuin Englanti. Dilemma.

Globalisaatio, Esa myönsi itselleen, ei ole yksin pahasta. Sanon tämän korkein varauksin. Varokaa, etten putoa!

Esa haroi ympäriltään tukea, mutta hänen kätensä tapasivat tyhjää. Hän kellahti.

Jatkuu täällä.

Serbit mainittu.