Jenkki

Kuollutta ei voi tappaa, mutta yrittänyttä ei laiteta. - Mark Lanegan

Sonja oli kahden vaiheilla. Hän oli saattanut tavata unelmiensa miehen, kauniin jenkin, joka teki eroa savolaisesta vaimostaan. Ero oli kuulemma lopullinen ja sattui senkin takia, että pariskunnalla oli poika, yhteinen ilmeisesti. Tai niin Mike väitti – että ero astuisi voimaan “näinä päivinä” – mutta Sonja oli oppinut puremaan hammasta, kun kuuli näitä viestejä. Ne olivat kuin herkullisen hauen ruodot. Sonja poimi ne sivistyneesti suupielestä ja siirsi syrjään kuin pelon tunteen pahimmassa hädässä. Sen aika tulisi vielä. Hän toisti mielessään päivälehden viisauksia. Tulevaisuus näyttää. Historiankirjoittajat... Syntymästä asti vuodet, pahimmillaan viikot, kuukaudet, olivat takoneet Sonjan luiseen päähän läksyä, että puheiden ja tekojen väliin repesi railo, kun miehet olivat äänessä. Varsinkin kun he lässyttivät naiselle ja eritoten hänelle.

Loistiko se hänen kasvoiltaan? Tulkaa, kusettakaa!

Siihen rotkoon kun putosi, saattoi kevyesti matkata maan keskipisteeseen, todelliseen pätsiin saakka. Eikä kukaan tullut pelastamaan, ei syntynyt mediatapahtumaa, ketään ei kiinnostanut vaikka olisit virunut siellä elämäsi ehtooseen saakka. Niin kuin saattoi hyvin tapahtua. Tämä oli totista leikkiä. Jokainen kaivoi kuoppansa itse viime kädessä. Sinisilmäisyyttään, typeryyttään – aivan sama, miksi. Sieltä oli kömmittävä itse ylös, joka ainoa kerta. Ennen viimeistä, Sonja hymyili sisään päin.

Englannin kielessä oli sanonta, ohje, miten miesten puheisiin suhtautua.

Nautitaan suolan kera.

Sonja sulatteli suolakiteitä kielensä päällä viikkokaudet. Se oli hänen sukanvartensa, hän selitti Jumalalle (joka ei ikinä vastannut), vakuutus sen varalta, että kaikki menisi päin helvettiä niin kuin aina yleensä kävi. Näin hän sai pitää mielenterveytensä, toivottavasti, vaikka päätyisikin suolakaivoksille Kroatian saaristoon. Tuskin nyt mihinkään niin kuvaukselliseen paikkaan. Se vain oli ainoa maailmankolkka, missä hän muisti kuulleensa, missä saattoi olla suolakaivoksia.

Saatiinko suolaa ylipäätään kaivoksista? Se ei liene lopputuloksen kannalta olennaista. Suolaa tarvittiin, hän tarvitsi sitä, ilman suolaa ei ollut elämää.

Jatkuu: ks. http://krrrmay.blogspot.fi/2014/06/pienet-ystavat.html

Silikum syrjäytyy

EN OLE PSYKOPAATTI. Olen väärin ymmärretty Gandhi. Minuthan vangittiin vaikutuksille alttiissa kahden vuoden iässä. Islannin itärannikolta -- niin olen kuullut kerrottavan. Itse en muista noista ajoista mitään. Ehkä alitajuntaani on silti jäänyt ajan eroosiota uhmaava aavistus siitä, mitä vapaus voisi olla. Tai sitten ei. Väliäkö hällä. Olen kasvanut altaassa ja altaassa myös kuolen, mikäli ihmiset saavat päättää, ja melko pian. Jos he niin päättävät. Sitä on pohjasakan diktatuuri, jota myös demokratiaksi ilkutaan.

Noutajaa odotellessa ehdin kuitenkin tehdä täyden tunnustuksen, ripittäytyä Teille, arvon kuulijani. Olen pohjimmiltani syvästi uskonnollinen nisäkäs. Eikä osani ole ollut helppo. Kuunnelkaa alan asiantuntijaa, joka kutsuu itseään Lorca-tutkijaksi:

Heillä oli lentokone, heillä oli tähystäjiä, heillä oli pikaveneet, heillä oli pommeja, joita he heittivät veteen. He sytyttivät pommit hitsipilleillä veneissä ja heittelivät niitä veteen niin nopeasti kuin pystyivät paimentaakseen valaat poukamiin. Mutta miekkavalaita oli otettu kiinni ennenkin, ja ne tiesivät mistä oli kyse. Ja ne tiesivät, että niiden poikaset vietäisiin. Joten aikuiset, joilla ei ollut pentuja, menivät itään, umpikujaan, ja veneet seurasivat niitä. Ne luulivat, että kaikki menivät sinne, samalla kun äidit ja poikaset menivät pohjoista kohden. Mutta pyyntijoukoilla oli lentokone. Ja niiden piti lopulta haukata happea, ja kun ne tulivat pintaan, pyyntijoukot hälyttivät veneet, ehei, ne menivätkin pohjoiseen, ne joilla on poikaset. Joten veneet, pikaveneet saivat ne kiinni ja paimensivat ne yhteen. Ja heillä oli kalastusalukset ja nuotat, jotka vedettiin, niin ettei kukaan päässyt pois. Ja sitten he vain poimivat poikaset.

Heillä oli haluamansa poikaset häkissä, niinpä he pudottivat nuotat. Ja kaikki muut olisivat voineet lähteä. Mutta ne jäivät.

Tässä kohtaa elokuvantekijät heittävät peliin aidon perhetragedian, jonka yli hyppään uljaasti kuin merimaailman näytöksessä, ja palaan duende-tuntijan tarinaan.

Heidät häädettiin Washingtonin osavaltiosta vihdoin vuonna 1976 (jolloin Jimmy Carter voitti presidentinvaalit -- vasurin välihuomautus). Merimaailmalle sanottiin nimeltä mainiten: "Älkää enää tulko Washingtoniin pyytämään valaita."

He siirtyivät Washingtonista Islantiin kuin ei mitään ja jatkoivat pyyntiä.

Tämä jos mikä on tarina pohjoismaisesta hyvinvointivaltiosta.

________

Anti-Russian Treaty Organisation #ARTO

The West has turned lazy and sloppy to such a degree that it has completely lost its shit. The US hasn't attacked anyone in a long, long time. And it won't do so, which their president has been kind enough to tell all the dictators and terrorists of the 21st century. 

When the Democrats were able to sneak their representative into the White House, a power vacuum in the world was indeed created. The void wasn't situated where everyone had anticipated while celebrating the end of the Cold War, however.

CW - pun intended - didn't go anywhere. It was just that one of the main parties in it vanished from the face of the earth, and I'm not talking about the Soviet Union, either.

The Western Europe is more useless than ever, and that means only barely alive. Well, what in the world can we do?

Hope arrives from the East... seriously. I'm not talking through a mouthful of sour grapes, although it's not Russia or China or even Japan I'm counting on. Let's not forget the countries of the former Eastern Bloc, their hard-earned expertise in the current affairs. People there have paid all-too-dearly for the Russian Messiah Syndrome or Christ Complex or whatever the fuck it is called. For decades. And I'm kneeling in the mud at present, hat in hand, asking for induction into the Hall of Fame for my poor, wretched country, which is No Funland. We don't deserve to be part of them, in any way. I know that. Show us some mercy, that's all I'm asking.

A new military alliance is needed in Europe - and, what the hell? In Asia, too. And let the records show that I was the one who came up with the name for it, my only contribution for the world peace, barring the insistence on urgent pre-emptive strikes by the alliance, now.... The name, yes. And just to clear any misinterpretations, the short for it, Arto, is also a first name used for the male human species in my country.

Oh, well... if you've read this far, you already know what the full name is.

If not, check the caption, again and again.

Take care, and

LET'S PUT THE BASTARD ON HIS KNEES NOW

since that is the only way to stop him, ever.

Honestly,

Matti Paasio

He looks like a goddamn... SEA MARK.

Epätoivon päivä

Torstaina onnistuin hyvin. Uskallan sanoa näin, sillä omalla kohdallani luotan epäonnistumisten kantavaan voimaan. Mikään ei motivoi kesken pelin niin kuin huti hyvästä paikasta. Hetken harmittaa, totta, sitten puret hammasta ja haluat onnistua. Tyytyväinen mieli on myrkkyä maalivainulle.

Anna parhaasi, yritä. Myönteisen ajattelun apostolit vakuuttavat, että se riittää. Jokainen kai tuntee olonsa paremmaksi juostuaan hiekkakentällä edestakaisin puolitoista tuntia; paremmaksi kuin ennen suoritusta ainakin.

Jos haluat jotain poikkeuksellista, pussata pilvenlonkaretta, tärkeintä on, että et yritä, liikaa ainakaan. Unohda itsesi, anna musiikin viedä. Tässä tanssissa musiikkia ei kuulu. Se on nähtävä.

Musiikin mainingit takoivat kehossani, kun astuin junasta kotikulmilla. Olin ajatellut hakea pizzan, mutta ylensyönti leikkaisi riemultani terän. Kävelin siis kohti halvinta kauppaa, kirjoitin ostoslistaa mielessäni: leipää, juustoa, kirsikkatomaatteja. 

Käännyin R-kioskin kulmalta ja hämmästyin.

Ilmiö entisestä elämästä seisoi juottolan terassilla, nauratti äijiä ja poltti tupakkaa.

Mitä M. täällä teki? Hän oli muuttanut jonnekin Itään aikoja sitten, saanut tyttären ja vietti nyt hyvää elämää virolaisen miehensä kanssa. Oletettavasti... olin juuri lukenut tilapäivityksen, jossa M. haki kaveria kuntosalille. Hänen veljensä ihmetteli, mikä se oli, joku uusi baari vai? Sali ei tullut ensimmäisenä mieleen, kun kuvitteli, missä M. vietti vapaapäivää vanhemmuudesta, irtautui kotiäidin arjesta.

Entisten aikojen piti oleman ohi, meiltä molemmilta. Olimme päässeet pakoon Groznystä: minä henkisesti, hän maantieteellisesti. Vai emmekö muka olleet?

Silloin joskus

Saavuimme Seinäjoelle turnauksen aattoiltana, kirjauduimme hotelliin. Sisko maksoi matkat ja majoituksen. Kävelimme loputonta käytävää, etsimme huonettamme. Kokolattiamatto kenkien alla. Kaipasin polkuautoa. Odotin, koska kuolleet kaksostyöt ilmestyvät. Kerroin mielleyhtymästä kiertoilmaisuin, ettei siskontyttö pelästyisi. Sisko ihmetteli, miten muistin elokuvan niin hyvin. “Koska sen pää on niin täynnä kaikkea paskaa”, entinen vaimoni olisi vastannut. 

Yksi pikkupimu pudisti päätään, kun kuuli näkemyksen. Pääni oli ilmeisesti täynnä jotain muuta hänen mielestään. Se oli silloin se. Hän ei tuntenut minua enkä minä häntä. Me aiheutimme yhdessä vain harmia.

“Tylsää”, hän sanoi ja läimäytti lapasiaan. Hän äänsi sanan melkein kuin poika, jonka olin takavuosina kohdannut juoksuhaudassa. Kaveri leikki täysin rinnoin King Kongia, kaikki muu olikin sitten tülsaa.

Pimu veti lapaset käsiinsä ja pysähtyi ovella, katsoi taakseen kuin hidasälyistä.

“Oot sä tulossa?”

                                                      

Siirryimme Kalteriin, jolla oli oikeakin nimi, mutta kukaan ei käyttänyt sitä. Rautatangot ikkunoissa olivat lyöneet leimansa kuppilan ilmapiiriin.

“Keppanatuoppi ja vesi”, sanoin tiskin taakse, rouvalle jolla oli kirkuvanpunainen tukka. Tämän silmät suurenivat.

“Tuleeko jäitä”, rouva sanoi ja napsautti oluen valumaan. “Siihen veteen? Täytyy sanoa, että toi on aika epätavallinen tilaus tässä paikassa. Mä vähän häkellyin. Te nyt ootte niin siistin näkösiä, mutta yleensä kun joku tilaa veden, mä alan ettiä, et missä se oma pullo on.”

Neiti nauroi vesituoppia. “Ai onks toi mulle?”

Siirsin oluen pimun eteen. Baarin pitäjä riemastui.

“Noin sitä pitää! Herra juo vettä ja rouva olutta! Oikein…”

“Me ollaan kavereita”, neiti jupisi.

“Ihan kuinka vaan. Ei kuulu mulle millään tavalla. Mä yritän tässä jotenki viihdyttää itseäni. Pitkä ilta edessä. Ja takana.”

Olin samaa mieltä. Siirsin kantamukseni tiskin taakse: kassin, jota pullisti kaksi valmispitsaa ja kuusi olutta. Ajattelin houkutella neidin matkaani niiden avulla. Ei toivoakaan: pimu oli jo löytänyt ystäviä, pöydällisen äijiä. Kun laskin lasini ja istuin alas, hän haastoi miehiä juoksemaan. Mikä oli matka? Pysäkiltä toiselle. Lähdetään heti! Neiti uhosi, että oli voittanut viimeksi painijan, ison miehen. Ei painijan tarvii juosta, joku väitti vastaan. Neiti oli valmis lyömään kahdesta kympistä vetoa. Kuka uskaltaa? Hänellä ei ollut kahta kymppiä, tiesin sen. Aloin tehdä lähtöä. Kävin ensin tupakkakopissa. Neiti ilmestyi ovelle, pyysi jämiä. Hän laski tuoppinsa telineeseen, istui alas. Hän ihmetteli mitä oikein teki siellä, niiden ihmisten seurassa. Hän halusi vaihtaa paikkaa.

Lähdetään heti, innostuin, kummatkin omaan kotiinsa vaikka. Antaisin hänelle oluet mukaan. Totta kai, neiti sanoi, kyllä, mutta ensin piti käydä yhdellä. Yhden ääreltä neiti halusi kauppaan. Oli lupaava merkki, että hän ajatteli ruokaa. Jätimme kassin tiskin taakse ja astuimme ulos baarista.

Olimme puolimatkassa kauppaan, kun kuulin Jarin äänen. Neiti seisahtui.

“Kävele eteenpäin”, sihahdin. Ihme kyllä, hän totteli. Pääsimme kaupan ovista sisään.

Neiti seisoi hyllyjen välissä ja puhui puhelimeen. “Se hullu tuli tänne. Se jahtaa mua… Kaupassa! Mä en voi olla täällä. Mä en ole täällä!”

“Mutta mä olen”, Jari sanoi äkkiä aivan hänen vierestään. Jari käveli eteenpäin pää kyyryssä, musta palttoo liehui perässä. Käännyin ympäri. Jari ei nähnyt minua. Hän asettui kassajonoon, minä kiertelin hyllyjä. Jari maksoi ja meni ulos.

Neiti poimi koriin perunasalaattia, italiansalaattia ja kaksi hampurilaista. Katselin lumoutuneena, kun ostoksemme etenivät hihnalla. Neiti tuijotti ikkunasta ulos pimeään.

“Ne venaa mua tuolla ulkona”, hän sanoi.

Yritin muistuttaa, että olimme säikkyjä ja vainoharhaisia molemmat, tiettyä yliherkkyyttä aistittavissa. Silloin näin heidät. Viisi hahmoa seisoi pakkasessa juuri siinä, mihin kaupan valot väsähtivät. He olivat viisi ratsumiestä päivälehden pikku-uutisista. Valo lankesi lumeen heidän jalkojensa juuressa.

“Ne hakkaa mut”, neiti sanoi itsekseen. “Mä en voi mennä ulos. Ne hakkaa mut!”

Kassa kehotti soittamaan poliisit. Kääntyilimme tuulikaapissa, neiti puhui poliisin kanssa. Ratsumiesten rivi oli harvennut: heitä oli enää kolme. Neiti astui ulos.

Jari osoitti häntä sormellaan ja nauroi. Neiti käveli puhelin korvallaan eteenpäin. Lähdin hänen peräänsä. Jari käännähti ja osoitti minua. Nauru yltyi. Siinä ei ollut mitään aitoa, se oli patologista. Sivusta turkkilainen vapaapainija huuteli neidille, että puhutaan, mennään Laiskaan kissaan juomaan.

Kiirehdin askeliani, sain neidin kiinni. Hän ojensi luurin minulle. Selostin tilanteen, vaara näytti olevan ohi. Jengi ilmeisesti vetäytyi läheiseen baariin. Lupasin katsoa, että neiti pääsi turvallisesti kotiin. Matkalla hän soitti jollekulle, joka lupasi soittaa takaisin. Neiti kirosi perusteellisesti kyseisen kaverin. Alaovella luovutin neidille salaatit ja hampurilaiset. Käännyin ja kävelin kotiin.

Aiemmin sinä iltana neiti oli kertonut, että hän oli laittanut Jarille viestin. Hän oli kertonut, missä oli. Ihan vain ärsyttääkseen. Hän toivoi, että Jari tulisi riehumaan ja saisi turpaan oikein kunnolla. Baarimikko oli peitonnut Jarin ennenkin. Ei kovin kivasti tehty, sanoin, minua ja henkilökuntaa kohtaan. Neiti ei ymmärtänyt, mitä tekemistä meillä siinä oli.

Seuraavalla kerralla en enää juonut vettä.

Omissa ympyröissään näivettyvän pikku virkamiehen, sanotaan nyt isännöitsijän, on takuulla vaikea kuvitella, kuinka jännittävää elämä Groznyn seurapiireissä voi olla. Sen rinnalla jäävät sota ja rauha ja rouva Bovary auttamatta toiseksi.

Tarinan alkuun pääset täältä. Se jatkuu täällä.

Hadži Murat & Vladimir Vysotski

Hyvä vuokraisäntä,

olen aika varma, ettei mieleenne ole juolahtanut, mitä talonne, tuon säätä kuin säätä (vaan ei meitä) sietävän sijoituskohteen miehittäneet vihulaiset, nuo sosiaalitapaukset, me, pahamaineiset vuokralaiset, teemme päivisin.

Päivä on se vaihe vuorokaudesta, jolloin kansalaiset pääsääntöisesti käyvät töissä. Työ on jotain enemmän tai vähemmän hyödyllistä, jota tehdään yleensä aika vastentahtoisesti, koska siitä saa palkkaa. Siis rahaa, jota tarvitaan, jotta puolet voisi maksaa Teille.

Haluan tarkentaa, ettei työ välttämättä, määritelmänsä puolesta ole vastenmielistä (vaikka on heitäkin, jotka niin väittävät), mutta käytännössä kyllä, sillä kukaan ei maksaisi toiselle hauskanpidosta. “Tässä luottokortti – rilluttele juhannukseen asti, itse en ehdi. Palkka tulee kuun puolivälissä.” Kaikenlaista palvelua meilläkin on tarjolla, mutta sijaisdokaajille ei vielä ole kysyntää.

Vaikka mikä minä olen mitään sanomaan? Eihän allekirjoittanut tiedä harmaan talouden ilmenemismuodoista muuta kuin mitä päivän lehdestä lukee. Siihen on painettu Totuus. Surullista kyllä, hänen varallisuutensa (puhun itsestäni, mikäli putositte kärryiltä) ei salli antautua Totuudelle joka päivä. Vanhemmat ovat tilanneet lehden viikonlopuksi, ja viikonloppu alkaa nykyään torstaina. Tarjous on voimassa toistaiseksi.

Totuuden etsijän viikonvaihde alkaa torstaina, sosiaalitapaukset viettävät viikonloppua aina. Omalla tavallaan vallitseva yhteiskuntajärjestys, tuo paljon parjattu hyvinvointivaltio, käyttää edellä kuvattuja sijaisdokaajia. Tietty osuus väestöstä – joku marginaalin alaviite – käyttäytyy niin, että muut voivat paheksua heitä armotta. Ei sääliä, tapetaan pohjasakka paskahuussiin.

Syntipukkien määrä kasvaa kaiken aikaa. Ainakin mikäli uskoo Pirkko Saisiota. Alkuasukkaat, nuo tunnolliset töissä kävijät, uskovat ja alkavat käydä levottomiksi. Hekin haluavat dokata, ihan itse! Eivät he halua loputtomiin maksaa toisten makeaa elämää. Miksi haluaisivat? Milloin he korottavat äänensä ja huutavat: “Jo riittää!”

Kuka tietää, mitä on edessä, kun työelämä entisestään kurjistuu ja maailmantalouden vaatimukset vain kovenevat?

Seuraa verenvuodatusta, seuraa vallankumous. Sitä odotellessa.

24.4.2014

Arvoisa omistaja! Jos Teitä ei olisi, kukaan ei kävisi töissä. Jos talonne romahtaisi, olisimme vapaita.

Mitä on tehtävä? Menetelläänkö niin kuin FSB Moskovassa ja räjäytetään koko hoito?

Teidän tulisi ajatella asiaa, kun kierrätte ja tarkastatte asuntojen kuntoa,  järjestelmällisesti, rappu kerrallaan, ylhäältä alas. Vai alhaalta ylös? Suokaa anteeksi, jos ylitän asemani suomat valtuudet (nuo olemattomat): näin meidän kesken rohkenen ehdottaa alaspäin kiihtyvää etenemistapaa. Se sopii mannermaiseen filosofiaanne paremmin.

Nähkää sielunne silmin lentokone, joka korkealla taivaan kannella ajautuu syöksykierteeseen. Tai ehkä se pudottaa moottorinsa yksi toisensa jälkeen mereen ja halkaisee sitten vuokratalon ylhäältä alas kuin huojuvan hääkakun. Säilyttäkää kuva mielessänne. Pyrkikää tuon voimaannuttavan pikku videon välittämään tehoon kaikissa toimissanne.

Rakas isännöitsijä, missä mahdatte itse asua?

Voitteko kuvitella, miltä tuntuu elää venäläisessä slummissa? Täsmällisemmin Groznyssa?

Jokainen sana, jonka luen tšetšeeneistä kansana, ensimmäisestä Tšetšenian sodasta, sen taustoista, tuntuu kertovan omasta maastani, tästä kaupungista ja kaupunginosasta, väestä ja vallasta, tästä talosta.

Pääkaupungissa venäläisillä oli enemmistö. Kaupunkiin johtavilla teillä kyltit toivottavat tulijat tervetulleeksi helvettiin.

Menen asioiden edelle. Tarkoitukseni oli kertoa Teille omasta päivästäni, tästä päivästä. Kuinka kaaduin pusikkoon ja repäisin housuni. Kotimatkalla kävin vaatekaupassa ja ostin uudet. Minulla oli siihen varaa, oletin: olin tärvellyt viimeisen lahjeparin, joka päällä kehtasin näyttäytyä töissä. Eikä maksupääte silmäänsä räpäyttänyt. Olin onnellinen ja ylpeä itsestäni, hetken.

Paperi odotti minua keittiön pöydällä. Esitäytetyssä lomakkeessa oli ruksi kohdassa huoneistotarkastus (muitakin syitä käyntiin, herra paratkoon, on) ja kohtaan “viesti” olitte omakätisesti kuulakärkikynällä runoillut (käsialasta näkee, että Teillä on taiteellista temperamenttia):

Suodattimen vaihto tilataan + ritilät tiskiallas

Toivotaan siivousta!

Viestinne loukkasi syvästi, en häpeä myöntää sitä. Vuokralainenkin on ihminen, omalla tavallaan, on. Ja minä olin siivonnut, yksin Teitä varten. Ette lainkaan huomioinut näkemääni vaivaa, päinvastoin, väheksyitte, suorastaan pilkkasitte siivousurakkaani – annoitte ymmärtää, etten ollut tehnyt mitään! Ei voi auttaa, tätä kirjoittaessani joudun taas vihan valtaan. En ole riittävän pitkällä hengellisen kasvun tiellä; ajaudun katkeraan koskeen, kohtalokkaisiin itsesäälin pyörteisiin. Siksi on parempi, että pidän pienen tauon ja jatkan, kun mieleni on tasaantunut. Siihen asti

Teidän

aina uskollinen alamaisenne

H.M.

Jatkuu täällä.

Haluaako laajasti lukenut tohtorimme kuulla, kuinka elin ennen? Paska tsägä, en aio palata siihen. Tämä kaikki tapahtuu juuri nyt, yhä uudestaan… alati on varmaan se sana, jota kaipaisitte tähän virkkeeseen. Pää kiinni, paviaani. Elämäni on muuttunut. Minä olen muuttunut.

Rip, H. R. Giger (1940 - 2014)

Halcyon Days: Putin in Dresden

These are the halcyon days: reading about a severely depressed Putin and the grim realities of his assignment as a KGB "spy" in Dresden. The most dangerous part of the morose midget's job was, in all probability, handling the scissors while cutting pictures from magazines for his bosses back in Moscow or wherever they were. 

This was not what Putin wanted! He wanted to be stationed in the West, Where The Wild Things Were!

He wanted those things being advertised in his treasured clippings.

So he cut himself, had a hero's reception back home in Leningrad.

http://www.amazon.com/The-Man-Without-Face-Unlikely/dp/1594486514

http://open.spotify.com/track/5DQv6zx944sTymBMUj6M86

Even a disgusting pig like Milosevic appears as a man of great moral integrity next to Putin.

The Elusive Mr Marlowe

The Marlowe Papers by Ros Barber
My rating: 2 of 5 stars

I have a confession to make. I tried and I tried to finish this book. Just couldn't do it. This "novel in verse" made me so mad that for the sake of my health and that of the others, I had to pull the plug on it. I was on page 356 when this happened. And now I'm happy again.

Want a description of what went on until I bailed out? It was intense. It was that poem of Marlowe's, "The Passionate Shepherd to His Love" recited by his sheep.

However, I gave an extra star for the one good line in this work. It goes,

"Did I die swearing? ... see how I live!"

You can't catch a glimpse of it in this book, or any other, for that matter, that I have come across on the elusive Mr Marley or Merlin or Marlowe.

You can't catch him in the works of William Shakespeare, either.

You know where to find him.

Go to him.

View all my reviews

Higg(in)s & Putin

Today I continued reading this book

http://smile.amazon.com/Outlaws-Vintage-Crime-Black-Lizard-ebook/dp/B00985E87Y/

and contributed some scratching to this picture

and words to this blog

http://viennagays.wordpress.com/2014/04/27/horses/

--> a happy day in all. To prove it, I even took a selfie

Dear Zakhar Prilepin

#1

A Chekhovian summer residence on an island not too far from Porvoo. Far enough to be too close to an oil refinery, whose lights shine like a metropolis across the water at night.

In this postmodern setting my parents and I, accompanied by Claymore the Cat, received Easter this spring. It was sunny, and warm. On occasion. Early Monday evening we packed our belongins and returned to the continent.

We didn't spot any roadblocks, like the one on the path to Emmaus; it was smooth sailing for us, once we'd crossed that humble stretch of sea in the aluminium boat.

The sea wasn't in the boat. Not too much of it anyway. We were: three humans and a cat.There were a couple of roadblocks in the sea. I think the proper name for them is a buoy. We saw now pro-Russians we could shoot. Luckily, since we had nothing to shoot them with.

We could have thrown our trash at them, however. That would have puzzled them no end, since pro-Russians as a rule leave their trash on the spot were they were. Someone bringing it along to the mainland with them would have caused a metaphysical crisis in a pro-Russian, if such a thing even exists. MC for a PR, I mean.

During the trip home I was reading Sin by Zakhar Prilepin. I had finished The Goldfinch and Rudin on the island, so Prilepin was all I had left. So to speak.

Ha ha. All I ever had, it seems...

Once we reached my apartment building, and I got the door open to the stairwell, I heard a high voice. Someone was crying, loud. A child, not too small, I'm afraid. A door slammed. Somebody running down the stairs.

Welcome back, the sounds said.

Welcome to Little Russia. Welcome to Planet Prilepin.

In truth he had never left me, Prilepin hadn't. I contributed a long while to painting the face of Jesus on a chocolate egg. Only now do I see whose face I was really after:

#2

Dear Zakhar Prilepin,

you love your country so much, that's swell. That is just great. Why don't you stick to that feeling? Why don't you stick to your country? We don't want it. Nobody wants it... or you, for that matter.

You seem like a nice enough guy, yourself. That's what they say anyway.

It's your nationality that makes my stomach turn. A nation raised with lies, and so proud of its origins.

Maybe, just maybe you could distance yourself from it. A bit? Just a notch, no?

Call me a fool, but I was under the impression you were in the opposition...

Sincerely yours,

Matti Paasio

Russian Mob: The Review Amazon Wouldn't Publish

 Vaya con dios, Prilepin!, April 13, 2014

By Matti Paasio

This review is from: Erämaan hutsu: eli Tilikum Chomsudovsky (Finnish Edition) (Kindle Edition)

This book has convinced me that the dream about a Greater Finland after the Winter War wasn't just a pipe dream. Goddamn, Finnish ice hockey players kicked the butts of the Russians in Putin's very own Olympics - and now Finnish authors are doing it as well. Paasio and Petteri Paksuniemi write stuff that makes the nazbol writer Zakhar Prilepin hide his head in shame. Chin up, Zakhar! After all, you're the best Russia has to offer. Against the Finns that just isn't much.

The book I tried to review is, of course, one of my own. Make your own conclusions...

http://www.amazon.co.uk/Er%C3%A4maan-hutsu-Tilikum-Chomsudovsky-Finnish-ebook/dp/B00JNP30ZK/

This one, however, they did publish...

				Sin Price: $9.99
5.0 out of 5 stars Prilepin is okay..., April 13, 2014 (edited April 23, 2014) By  Matti Paasio -  Verified Purchase(What's this?) This review is from: Sin (Kindle Edition) This collection of stories is very, very good... for a Russian title. It can hardly compete with the works of the Ukrainian Serhiy Zhadan or Finn Petteri Paksuniemi. Why is that? Since Prilepin at his most observant, most humane, most BUDDHIST can't shake his macho pose... which, I'm afraid, is an essential part of his national heritage. I gritted my teeth, trying to ignore the dreams of Greater Russia being fulfilled minute by minute in the real world as I read... and, in the end, couldn't do it. I'm sorry, Zakhar. Eventually, you're only as good as the man - and the mob - you've chosen that represents you. If you think one of them, at least, is special, somehow. A confession, I guess, is in order here. I only started reading Prilepin as a literary, Russian (I KNOW) substitute for Dmitry Yarosh. I hadn't read the last story of the book - about Chechnya - when I wrote the beginning of this review. Then I gave "Sin" only three stars. But, as much as I hate to admit it, "The Sergeant" raised the work to another level entirely. However, I had to cancel my pre-order of "Saynka" - I simply abhor Prilepin's views about Ukraine. That shit has to stop. *   *   * Two days later, I received an e-mail: Hello, We are unable to post the below Customer Review to the Amazon website because our records indicate that it was written through your KDP account or an account within your household. Review titled: "Vaya con dios, Prilepin!" on the book 'Er�maan hutsu: eli Tilikum Chomsudovsky (Finnish Edition)' (ASIN: B00JNP30ZK) Customer reviews are meant to give customers genuine feedback from fellow shoppers. While we encourage reviewers to share their enthusiasm and experience, there can be a fine line between that and the use of customer reviews as a promotional tool. Because our goal is to avoid reviews that are meant to advertise, promote, or mislead, any reviews posted to your book that violate this guideline have been removed. The best places for the author to communicate with readers are in the 'Book Description,' 'Editorial Reviews,' and 'From the Author' sections of the book's detail page. To learn more about how to edit these sections, please visit our Author Central Help Pages:https://authorcentral.amazon.com/gp/help?topicID=200436740 Please familiarize yourself with the Customer Review Guidelines: http://www.amazon.com/gp/community-help/customer-reviews-guidelinesand FAQ: http://www.amazon.com/gp/help/customer/display.html/ref=amb_link_47889982_2?ie=UTF8&nodeId=201077870 If you believe your review(s) was incorrectly removed, please email review-appeals@amazon.com. Please also note that for privacy reasons, we can only discuss specific Customer Review removals with the person who originally posted the review. For all other KDP questions visit: kdp.amazon.com/self-publishing/contact-us. Regards, Kindle Direct Publishing