Bosanka

Oranssi minibussi jättää heidät lähimpään kylään. Jos sitä kyläksi voi kutsua: risteys, muutama kalkittu talo, matalaa kiviaitaa, auringon paahtamaa heinää kaikkialla. Pihoilla rojua, kana ja kukko sekä uudehko auto, joka ei sovi kuvaan. Kanankasvattaja kertoo portinpielessä pitävänsä hostelia, mutta päälle päin sesonki näyttää olevan ohi tai ei vielä täysillä käynnissä, miten vain. Ei ketään, ovi kiinni. Tämä ei miellytä Valvojaa. Hän haluaisi kupin kahvia ja ainakin puolitoista litraa vettä.

Kuski painaa kaasua, pöllyttää tienvarren hiekkaa. Valvoja ihmettelee mihin se nyt menee. Bosanka on linjan päätepysäkki. Valvoja kaivaa käsilaukkuaan, löytää muistivihkonsa, etsii sivun jolle on kopioinut aikataulut.

Tien vieressä pölyn kyllästämät puut tarjoavat varjoa matkalaisille. Teppo ja Po vaeltavat keitaan ääreen, lysähtävät muurille. Maria jää seisomaan. Hän ristii kädet rinalleen, vilkaisee ympärilleen, vaihtaa jalkaa.

Maria. No?

Valvoja. Just.

Maria. Kerro.

Valvoja. Paljon kello? Odota... Sillon melkeen tunti aikaa ennen ku täytyy lähteä takas. Mihin se meni?

Maria. Tauolle?

Valvoja. Kaljalle kaverin luo, mä veikkaisin. Jugoslavian joukkoliikenne!

Maria. Sinuna en ehkä ihan hirveesti viljelis tota sanaa täällä.

Valvoja. Ai sanaa joukkoliikenne? Hyvä on, anteeksi. Olet oikeassa, neiti Näpsä. Se ei vain kuulosta yhtä hyvältä...

Maria. Mennäänkö?

Valvoja. Ei. Hei: Balkanin bussiliikenne. Ja ja ja... Kroatian kulkuyhteydet.

Maria. Mennäänkö? Mihin suuntaan?

Valvoja tutkii muistiinpanojaan, kohottaa katseensa ja osoittaa suoraa tietä, joka kulkee kylän ohi heistä vasemmalla. Heidän täytyy palata takaisin kappaleen matkaa risteykseen, jossa kylätie erkani valtaväylästä, ja jatkaa jälkimmäistä ylös- ja eteenpäin.

Maria. Pojat! Mennään.

Teppo ja Po nousevat ja lähtevät seuraamaan Mariaa ja Valvojaa. Nämä kävelevät tien vasemmassa laidassa, kuten koulussa opetettiin. Näkee, kun auto on tulossa. Autoa ei tule. Miesten on naisia vaikeampi pysytellä turva-alueella. Kävely on yhtä helvettiä, kuin saksalaisia marssittaisi Suomesta, ja tämäkin tie vie heidät Lappiin. Maisema on samanlainen, jos hellettä ei lasketa eikä nähdä keltaista kukkaa, onko se rypsiä? Voiko olla rypsiä, ei Lapissa ainakaan.

Valvoja pysähtyy, pyytää vettä. Maria laskee repun selästään.

Teppo. Onko toi rypsiä toi kukka?

Valvoja. En tiedä. Annatko kulta pieni sitä vettä nyt. Mä kuolen.

Maria ojentaa Valvojalle vesipullon.

Maria. Lupaat vaan.

Valvoja juo ahnaasti, tarjoaa Marialle, joka puistaa päätään.

Maria. Veteen voi kuolla. Muutenki kun hukkumalla. Että sitä juo. Aivot räjähtää.

Teppo. Ihan tosi. Eikä siihen aina tarvii etes vettä. Kysykää multa vain. Siitä puheen ollen, oisko aika...?

Maria. Ylhäällä.

Maria pakkaa vesipullon, nostaa repun selkäänsä. He jatkavat matkaa.

Tie nousee kaiken aikaa ylöspäin. Oikealla levittäytyvät pellot, joilla siellä täällä pari hassua valkoista taloa. Peltojen takana harmaat vuoret. Niiden takana Bosnia - Hertsegovina. Vasemmalla ei pian ole muuta kuin 400 metrin pudotus vanhaan kaupunkiin. He ovat taivaltaneet 1,5 kilometriä 30 asteen helteessä sanomatta juuri sanaakaan, kunnes Teppo pysähtyy kesken nousun. Hän tuijottaa asvalttia.

Teppo. Tästä ne on menneet.

Po. Ketkä?

Teppo. Serbit, montenegrolaiset. Jugoslavian armeija.

Maria (tulee katsomaan). Mitä ne on?

Teppo. Eläimiä.

Maria. Ei, mä tarkotin... Ärsyttävä!

Po tulee lähemmäs, kumartuu.

Po. Aa, mä tiedän! Se on, mikä se on suomeksi? Tästä on mennyt, mikä...

Teppo katsoo Valvojaa, joka rientää reilun kymmenen metrin päässä eteenpäin kuin uudestisyntyneenä. Hän tietää jotain, mitä kolmikko ei tiedä. Ehkä maali häämöttää.

Teppo. Telaketju.

He tulevat aukiolle. Tien varteen on pysäköity autoja. Matkailijoita kamerat kaulassa, vesipullot käsissä, kasvot kohteliaasti merelle päin. He uskovat hetken, että ovat perillä, kunnes näkevät, että talon kokoinen vaalea risti ja sen kiertävä tasanne ovat ainoat rakennelmat tien mutkassa. Maria laskee reppunsa, jakaa  vesipullot Valvojalle, Polle ja itselleen. Teppo etenee tasanteen reunalle. Hän katsoo sinivihreänä kimaltavaa merta. Hän levittää kätensä.

Teppo. Pohjoismainen hyvinvointivaltio. Mikä tuote! Mikä tarina! Tämä kaikki ihanuus mitä etessämme aukeaa voisi olla meijän, jos vain saisimme lihavan perseemme sohvasta ylös. Ylös! Ylös. Vaan kun ei nouse, ei nouse enää.

Teppo kääntyy. Maria katsoo häntä kulmat koholla, hymyilee ja juo.

Teppo. Mulle aukeaa loistava tilivaisuus. Vaihdan alaa, laadin Suomelle stratekian.

Maria. Kukoistuksen käsikirjoitus, osa kolme?

Teppo. Joo. Hyökätään Kroatiaan.

Maria. Jotenkin mä en näe sua siinä hommassa.

Teppo. Ai hyökkäämässä?

Maria. Missään työryhmässä.

Po tulee, ojentaa Tepolle vesipullon. Teppo juo. Kameran sulkija räpsähtää.

Valvoja. Vielä yksi. Sanokaa ziis!

Valvoja ottaa kuvan.

Valvoja. Tämä on dokumentointia. Viimeinen tauko ennen tositoimiin ryhtymistä. Muistakaa...

Teppo. Sota on monella tapaa julmaa touhua, pojat.

Valvoja. Muistakaa, tämä ei ole mikään lomamatka. Mennäänkö eteenpäin.

Maria. Mä vaan mietin.

Valvoja. Niin?

Maria. Tonne ylös on rakennettu köysirata, joku ravintola, miksei joku hotellikin vielä. Niin mä vaan mietin, voiko jonku panssariauton jäljet säilyä tossa tiessä kaksyt vuotta? Oisko siihen voitu laittaa vaikka uus asvaltti jossain välissä?

Teppo. Se oli maalia.

Maria. Tä?

Teppo. Ne jäljet.

Valvoja. Mistä te puhutte?

Teppo. Ne jäljet, jotka me nähtiin, ne oli maalia tai jotain märkää sementtiä joka oli tarttunu telaketjuun, jonku kauhakuormaajan varmaan, ja sitten jääneet siihen asvalttiin. Ne oli ihan tätä päivää. Mäkin hyppään kattoon ihan turhasta. Ei kannata.

Maria tekee ristinmerkin venäläisittäin.

Maria. Näihin kuviin, näihin tunnelmiin.

Valvoja. Eteenpäin. Jos herrasväelle sopii?

Klikkaa ja tilaa!
(Sama maisema, eri tarina.)

[Ensimmäinen esinäytös käsikirjoitukseen Lajittele tämä puunhalaaja. Amerikansuomalainen tragedia on tarkoitus kuvata ja esittää, esittää ja kuvata suuren isänmaallisen sodan museossa Srd-vuorella Kroatiassa.]

Ja takaisin...