(Inside me, it was...)

24.7.2014

Sonja on punkkari


Esileikki on tunnetusti narkkareiden hommaa ja runoileminen runkkareiden.

Kun kirjoittaja valittaa kurjaa osaansa, hän voisi yhtä hyvin itkeä sitä, että pohjoinen saa enemmän huomiota kuin luode tai hän pyysi hedelmää mutta joutui tyytymään appelsiiniin. Vaikka oikeasti olisi halunnut mehua! Tai Big Macin. Tai jotain muuta, mitä tahansa, kunhan ei tätä.

Kun Timo Hännikäinen kirjoittaa "voittamalla taiteessa teen tyhjäksi häviöni erotiikassa", hän yrittää parhaansa, mutta unohtaa yhden asian.

Ensin pitäisi voittaa.

Ei saa lyödä Timoa kuin vierasta sikaa. Hän on sentään kääntänyt suomeksi yhden Dmitro Yarošin artikkelin.*

Se siitä, voimme siirtyä iloisempiin aiheisiin: jumalattomiin syöjättäriin, jotka pyytävät Neitsyt Mariaa avuksi, kun meistä miehistä ei ole mihinkään.

Minulla on ystävä. Kutsukaamme häntä Sonjaksi. Hän pyysi minua naimisiin, kulissiavioliiittoon kanssaan. Hän on täysin arjalainen, suomalaisempi kuin minä. Hän ei tule idästä. Sonjalla oli omat syynsä ehdottaa platonista liittoa - niistä ehkä myöhemmin lisää. Kieltäydyin avioliitosta ensi alkuun. Sitten pyysin Sonjaa hautajaisiin.

Sonja oli kertonut niin monta varoittavaa tarinaa deittailustaan - sitä sanaa hän käytti - että minun oli pakko antaa jotain vastineeksi, valistaa vuorostani häntä. Sonjan oli aika tavata sukuni.

Hän soitti alakerrasta ja kysyi, olisiko minulla ihan pientä kuppia kahvia. Oli vai? Voisinko tuoda sen alakertaan kertakäyttömukissa?

Ei ollut kertakäyttömukia. Toin kahvin tavallisessa.

"Ai, mä en ollu tuntea sua vaatteet päällä", Sonja sanoi.

Suhteemme oli aina ollut platoninen, vaikka emme aviossa olleetkaan.

Sonjalla oli käsilaukku. Hän saattoi kantaa siinä kirjani, jonka olin luvannut hänelle. Hakisin sen heti. Olin sammuttaa savukkeeni, kun Sonja sanoi, että hän voi pidellä sitä.

"Mä lopetin eilen", hän sanoi ja otti henkoset.


Sonja odottaa kyytiä hautajaisiin

Automme saapui. Vanhempani astuivat ulos, kättelivät Sonjan, ja kaikki kipusivat kyytiin.

Olin unohtanut, miltä tuntuu istua hyvännäköisen naisen vierellä matkalla taivas tietää minne. Viime kerrasta oli aikaa, mutta sopeuduin paremmin kuin voinokare uuden perunan päälle. Tämäkö se oli, mitä olin kaivannut? Tietämättä edes, että kaipasin sitä.


JEAN-PAUL SARTREN mielestä on vain kahdenlaisia ihmisiä: uhreja ja syyllisiä.

Enkä piru vie aikonut alkaa uhriksi.


_____________

*) Yaroš lupasi eri yhteydessä, että ryssiltä lyödään hampaat kurkkuun, jos nämä näyttävät naamansa Ukrainan puolella. Näin menetellään paraikaa.


Jatkuu täällä.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti