Pohjois-Amerikan asukkaat

Palataan menneisiin. Vuoden 1995 vietin uutispimennossa ulkomailla. Paikallisista lehdistä ei ollut mielestäni mihinkään. Television suhteen sama juttu, eikä internetiä ollut vielä edes keksitty, mikäli minulta kysytään. Olosuhteet muistuttivat yllättävän paljon tämänhetkistä tilannetta Groznyssä (kirjoittajan käyttämä nimitys Kannelmäestä – Toim).

Juttelin tuolloin puhelimessa vanhan kaverini kanssa. Hän kertoi nähneensä tv:stä kauheaa kuvamateriaalia Sarajevosta. Torille oli parhaaseen markkina-aikaan ammuttu kranaatti (viisi kranaattia). Ihmisruumiin kappaleita lojui siellä täällä.

Ensimmäinen reaktioni oli: Sarajevossa? Vieläkö siellä soditaan? Vielä joku jaksaa mesota siitä?

Aihe oli mielestäni auttamattoman ikäloppu. En sanonut sitä ääneen; ajatuksessa oli jotain mätää, en vain saanut päähäni, mitä.

Olisi helppo vedota amerikkalaisten kansanluoteeseen, itseriittoisuuteen, johon minutkin oli pika pikaa aivopesty. Omahyväisyyden siemenet olivat löytäneet psyykestäni suotuisan kasvualustan. Ei se kuitenkaan käy. Lietsomalla maanmiesteni jenkkivihaa syyllistyisin revisionismiin, historian uudelleen kirjoittamiseen, jota samainen Bosnian sota on opettanut inhoamaan enemmän kuin visvasyylää.

Opin vajaassa vuodessa meren takana enemmän kuin rikastuin henkisesti koko sen neljän vuoden lamaannuksen aikana, kun laahustin muovikassi kädessä Helsingin yliopiston ovista sisään ja ulos. Ja mitä en oppinut ulkomailla, sen opin myöhemmin lapseltani ja Miina-kissalta. (Kirjoittaja tarkoittaa Claymorea.)

Ei pidä kuitenkaan vähätellä yliopiston antia. Sain sieltä Georg Büchnerin ja ei-fiktiivisen romaanin. Varsinkin jälkimmäinen oli meikäläiselle uutinen – siitä kiitos Marco Mäkiselle, joka kuulemma sittemmin sai kenkää yliopistolta. Sekin sopii kuvaan.

Myöhempi harrastukseni, Bosnian, Syyrian ja Ukrainan sotasaaliiden keräily, on ollut silkkaa ave Mariaa.

* * * * *

3. lokakuuta 2014

Luin pari päivää sitten kirjaa Bihaćista – serbien taskusta, jossa länsinaapurimme ulkoministeri sekä kyseisen kirjan kirjoittaja yhä asustavat. Äkkiä pelko työnsi kuolaavan turpansa tietoisuuteeni: entä jos kaverini olikin puhunut Markalen ensimmäisestä verilöylystä? Se oli toteutettu vuonna 1994, jolloin en voinut syyttää välinpitämättömyydestäni ketään, en edes Amerikkaa. Tässä se varsinainen epämiellyttävä totuus kaikessa kaameudessaan. Ja se toistuu paraikaa.

Suonensisäinen

Rakkaat kohtalotoverit!

Muistatteko tunteen, joka tuli juuri ennen oksennusta? Olit innoissasi ottanut yhden hörpyn liikaa liian äkkiä (en saa mielestäni kerholaisten vanhemmilta tullutta ohjetta hörpyttää heidän kullannuppuaan), ehdollistunut pelle kun olit. Oman elämäsi arvojärjestelmässä, jonka tärkeimmät lähteet olivat eurolla divarista ostettu new age -opas ja joku Esa Saarisen kirja, siinä elämänkatsomuksessa, jota sinä toteutit, huikka oli korvannut epämääräisen käsitteen mielihyvä, potkinut sen pois maailmankartalta. Paskaa, merde, sönkkäsit samalla kun yritit kömpiä pystyasentoon. Känni se oli joka täällä hallitsi, ja nyt se oli päällä, kuolasit kuin julmien eläinkokeiden ensimmäinen marttyyri, Pavlovin koira: ydinjatkoksesta tuli ohje ottaa jalat alle ja etsiä vessa, pian, olettaen että olit sisätiloissa. Ulkona saatoit vain kohottautua ja antaa kaiken ryöpytä itsestään, estoitta – miellyttävän vastakkaisen sukupuolen edustajan syliin, jos sai valita. Siinäpä hipeille vähän zeniä.

Tuo tunnelmapala juoma-ajoilta palasi mieleeni, kun etsin sanoja kuvaamaan isoveljeä. En puhu suositusta tv-ohjelmasta –  kukkuu vain kollegoille – vaan aidosta ja alkuperäisestä, Huxleyn hengentuotteesta. Huhut iv:n poismenosta ovat olleet ennenaikaisia ja vahvasti liioiteltuja.

Hänet voi vallan hyvin haistaa ja ennen kaikkea maistaa.

Tiedän mistä puhun. Olen saanut isoveljeltä mahtavan kielarin.

Haluaisin ripustaa itseni kuivumaan.

Anteeksi. Perun edellisen. Lauseessa on se vika, että se, kuten lähes kaikki minkä suustani päästän, saattaa loukata jotakuta, ennen muuta ryssiä. Ryssillä en tarkoita mitään tiettyä kansallisuutta vaan Venäjän nykyhallintoa ja sen tukijoita. Se porukka loukkaantuu herkästi.

---

Jatkuu täällä.

Suomea puhuva ryssä

Pacman vaihtaa asentoa, huojauttaa painoaan jalalta toiselle. Hänen idolinsa tekee niin aina, teki myös vuonna 2006 Lahdessa, kun Pacman istui todistamassa omin silmin. Hän ei vieläkään ole päässyt sen yli. Pacman toivoo, että ajatuskin putainistä tuo sanoihin lisäpontta, kun hän jatkaa.

Suomalaisten on syytä harkita kahdesti ennen kuin ulkopoliittinen lausuntoautomaatti kytketään päälle. Paras on harkita kolmesti ennen kuin valtiojohdon puheita alkaa uskoa.

Yksi kysymys: ketkä kuolivat kuin täit pakkaseen Raatteentielle alkuvuodesta 1940? Annan vihjeen. Suurin osa heistä ei tullut nykyisen Venäjän federaation alueelta.

Vai puhutaanko Pultavasta?

Sitä ennen haluan käyttää tilaisuutta hyväksi ja suositella hyvän ystäväni ja toverin Matti Paasion teosta Luokkasota nyt, jonka on julkaissut Russophile Consulting Group. Teos antaa luotettavan kuvan Isis-järjestöstä ja niistä keinoista, joilla ääri-islamistit on voitettavissa. He eivät ole yhtä akuutti ongelma kuin fasistit, mutta saa sunnejakin tappaa. Eläköön Bashar!

Yhtenäinen Kiina on meille kaikille elämän ja kuoleman kysymys.

Koko tähänastinen tarina täällä.

Pacman jatkaa

[G. Sus on äänessä.]

Gaza, Ukraina, Syyria: kuulemme näinä päivinä pelkästään huonoja uutisia. Ei huonoja, pyydän anteeksi; ei edes ikäviä uutisia, vaan pahoja. Ja tätä on jatkunut yhtä soittoa ainakin 20 vuotta. Tänä aikana, kun eräät ovat murehtineet sormi suussa jotain ilmastonmuutosta, maailmassa on murhattu varovaisimmankin arvion mukaan vähintään kaksi miljoonaa ihmistä. Minkä vuoksi? Rahan takia, tietysti! Siitä lisää myöhemmin. Nyt meille on tärkeintä tietää, miten oikein juutuimme tähän liejuun. Millä ilveellä voimme päästä siitä pois? Vai voimmeko?

Hyvät uutiset heti kärkeen: kyllä voimme.

Meidän on vain tehtävä vallankumous. Älkää hätääntykö. Ihmiskasvoinen sosialismi on meillä geeneissä. Voin todistaa sen tieteellisesti.

Kuka on kuullut kaverista nimeltä Nam Chimpsky? Joku siellä takana on, ilmeisesti. Mitä muistatte hänestä? “Kirjoittaa raskaasti.” Saattaa olla. En tiedä. Nam on nimittäin simpanssi. Tai oli, on, rauha hänen sielulleen. Muistolleen, jumalauta. Me materialistit tiedämme, että niin kutsuttu sielun olemassaolo on satua, oopiumia kansalle, 21 grammaa happea tai hiildioksidia, kummin päin vain. Sisään, ulos - siinä koko tarina. Ei meitä kiinnosta. Me ajattelemme tulevia sukupolvia. Abortin vastustajat ja ekofasistit ovat samaa porukkaa. “Vähät me elävistä, niistä tulee kuitenkin kuolleita. Meitä kiihottaa tulevat.”

He odottavat aitoa ihmistä, messiasta, jota elämä ei nujerra. No, tässä teille uutiskatsaus sovinisti Hemingwayn kynästä: elämä nujertaa joka ikisen. Jos et pidä ääntä itsestäsi, olet hiljainen nyhverö ja menet muiden mukana mihin nenä näyttää, elämä ei välttämättä pidä kohdallasi erityistä kiirettä. Mutta ole huoleti. Se nappaa sinutkin.

Edellinen osa täältä.

Jatkuu täällä.

Antifadan Pacman

Olen kansainvälisen oikeuden tohtori Pacman, G. Sus Pacman, ja voitte panna vihoviimeisen viisisenttisenne pantiksi, että nimi on aito. Valitsin sen itse. Nimi on samaan aikaan niin paikallinen, lokaali, kuin ehdottoman kansainvälinenkin, globaali, kuten tänään vaaditaan. Nimeni ymmärretään ympäri maailman. Vaikka Tuntemattoman sotilaan pintapuolinenkin tuntemus avaa siihen uusia ulottuvuuksia.

Mutta: asiaan. Olemme puhuneet riittämiin minusta. Minut pyydettiin tänne tänään, syvästi kunnioittamani Lopettakaa sota -liittouma pyysi minut, mikä on tavattoman suuri kunnia, valottamaan lyhyesti täydellistä henkistä ja moraalista katastrofia, johon ihmiskunta on vajonnut. Kaipaatteko esimerkkejä? Oletteko huomannut, että maailma on  mennyt järjiltään? Jokailtainen uutislähetys suoraan jostain Ö-luokan zombifilmistä, eikä lähetys lopu, vaikka sulkisimme vastaanottimen. Se jatkuu aamulla. Ja jos tilanteelle jotain on tapahtunut sinä aikana kun nukuimme, se on aina pahentunut.

Uskovainen sanoisi, että elämme lopun aikoja, ja tavallaan hän on oikeassa.

Viattomuuden aika on ohi.

Meistä on tulossa aikuisia.

G. Sus itse

Jatkuuko? Sinä päätät!

Vastaa alla olevaan kyselyyn!

Edellinen osa täällä.
Jatkuu täällä.

Woyzeck in Donetsk

Life imitating art: so tedious, but what can you do? Sometimes it happens.

The mystery surrounding the attack by the Latvian OMON (a contradiction in terms, if there was one) on the Ministry of Interior building in Riga has finally been solved. It took 23 years, but good things come to those who wait. I wrote about the tragedy -- resulting in five casualties -- after I had paid a visit to the Latvian capital at the end of July. 

The attack was provoked by a "third party," shooting at the OMON and the police, citizens, everybody, from the roof of the Ministry of Interior building.

On video footage from the attack, the tracer rounds shot by the OMON are going up, towards the roof. The idea that they are shooting at someone sounds plausible to me.

The crime scene: 6 Raiņa bulvāris

Yet nobody knew for sure who the third party was.

Until now, that is. Now we know, thanks to an interview granted to Novaya Gazeta by Vladimir Antyufeyev -- the current deputy prime minister of Dontesk People's Republic -- and summarized in The Moscow Times. If anybody should know, it's Antyufeyev. He was one of those boys doing the shooting in the street.

It was the masons. Or the Mansons. The Band! They did it. And the ground is hollow. Hear, hear!

Late at night, a severed head rolls out, just about here. A fellow saw it, thought it was a hedgehog. Two days later...

Enough! All you Büchner fans know the story already; for those who don't, this is the perfect opportunity to familiarize yourself with the twisted play. Go watch the opera, for God's sake! (The masons have messed with the name of it -- Wozzeck instead of Woyzeck -- but you'll figure it out.) 

If you don't like the idea of Vladimir Putin's bagman acting like a broke-ass paranoid schizophrenic from the 19th century, there really isn't much I can do.

These are the facts, that is all.

Still, I believe the Bilderbergs did something to mess the story up. Back in 1991... or afterwards. It just doesn't sound right.

Correct me if I'm mistaken, Ant.

Isn't that the LATVIAN flag

flying in the pole of the Riga Castle

in the photo below?

Aurinko nousee

(Halusit tai et)

Tyypin rinnassa luki Rodriguez. Se oli hänen nimensä, Jake Rodriguez. Hän oli hurmaava öykkäri. Kätkikö läikkyvä pinta alleen mittaamattomat syvyydet vai kotoisan mutapohjan, siitä Sonja ei saanut selvää. Ajatellaan edellä mainittua tatuointia. Se saattoi olla osoitus äärettömästä itserakkaudesta, jotain todella noloa, tai sitten oire jostain muusta. Jaken vaitonaisuus aiheesta ei luvannut hyvää. Mutta sillekin saattoi löytyä selitys. Hän oli käynyt komennuksella tai kiertueella Afganistanissa  – Sonja ei ollut varma kummasta oli kyse – ja siellä päin maailmaa saattoi tapahtua mitä hyvänsä. Sonja ei kehdannut tässä vaiheessa, heti suhteen alussa, alkaa penkoa toisen psyyken pölyisimpiä lokeroita. Hän ei voinut kuin odottaa. Mihin hänellä ei periaatteessa ollut aikaa.

Hän oli löytänyt Jaken deittisivustolta. Hetken hän oli epäröinyt miehen kansallisuuden suhteen  – mutta mitä enää oli menetettävänä? Masokisti etsii seuraa. Ulkomaalaiset älkööt vaivautuko. Niin Sonjan ilmoituksessa ilmeisesti luki, jossain rivien välissä, mikäli tähänastisesta saaliista jotain saattoi päätellä. Hän oli niin kurkkuaan myöten täynnä suomalaisia miehiä, Suomea ylipäänsä. Yhtä hyvin saattoi hypätä tuntemattomaan kuin mädäntyä täällä.

Neuvostoliitto ei lakannut olemasta vuonna 1991; se loikkasi länteen. Pikkiriikkisen Suomen miehittäminen, mikä oli osoittautunut ylivoimaiseksi urakaksi talvi- ja jatkosodassa, näyttikin yllättävän helpolta henkisesti, kun raskas propaganda-ase otettiin käyttöön. Eikä valloittaminen tapahtunut hetkessä. Vuoteen 2014 mennessä työ alkoi kuitenkin olla virallista sinettiä vaille valmis. Amerikan Yhdysvallat oli emä- ja siirtomaan enemmistön mielestä maailmalla se pääpiru, vanha vihtahousu itse. Oliko Venäjän ja Suomen kansan näkemyksillä eroja, vai olivatko molemmat täysin yhtenevät kansallisbolševistien – heidän vihavaisten johtotähtiensä Limonovin ja Prilepinin – ohjelman kanssa, se jääköön aatehistorioitsijoiden tutkittavaksi. Tärkeintä oli, että Ukrainan väkisin venytetyn kriisin aikoihin, kuluvan vuoden kesällä, ajatus Suomen itsenäisyydestä, tuo vähintään satavuotinen päiväuni, alkoi vedellä viimeisiään.

Siksi ryhtyminen suhteeseen ihka oikean jenkin kanssa tuntui Sonjasta niin piristävän paheelliselta. Äiti olisi takuulla varoittanut aloittamasta vakavaa suhdetta, mikäli äiti olisi ollut elossa.

Päivä kuin valtaisa harmaa kangas olisi venytetty idästä länteen. Sonja nappasi mielialalääkkeen. Taustaa vasten roiskeet, elämän sattumukset, erottuisivat edukseen. Edellyttäen, että taiteilija vääntäytyisi sängystä ja avaisi maalipurkin kannen. Aivan sama! Harmaa oli hyväksi, harmaa lupaili syksyä. Sonja oli syntynyt syksyllä, ja tätä takaiskua lukuunottamatta vuodenaika oli jumalten suojeluksessa.

He olivat sopineet treffit Stockmannin kellon alle. Paikka oli mauttomuudessaan sovelias, sillä Sonjan tehtävä oli opettaa turistille tapoja. Hän tuli mielestään ajoissa, mutta jenkki oli jo paikalla, erottui laumasta päätä pitempänä muita. Eikä hän ollut yksin. Pornoblondi seisoi miltei miehessä kiinni ja nauroi. Pian mimmi kävisi käsiksi. Osui ja upposi: ämmä laski kämmenensä Jaken käsivarrelle. Eikä tämä pannut lähentelyä pahakseen – ilmeestä päätellen päinvastoin.

Teksasin kuningas ei tosiaan turhia aikaillut. Hän käytti jokaisen hetken hyödyksi. Kusipää. Sonja seisoi jalkakäytävällä ja pihisi. Hän kääntyi kannoillaan, haki jotain johon tukeutua, katse osui Vanhan terassille. Ei sinne, ei kuitenkaan. Raitiovaunu halkaisi Aleksanterinkadun kahtia. Sonja lähti vaunun suojassa kävelemään rautatieasemalle päin. Hän ei enää katsonut taakseen.

Jatkuu... TÄÄLLÄ.

Limonov etc

Neuvostoliitto ei lakannut olemasta vuonna 1991; se loikkasi länteen. Pikkiriikkisen Suomen miehittäminen, mikä oli osoittautunut ylivoimaiseksi urakaksi talvi- ja jatkosodassa, näyttikin yllättävän helpolta henkisesti, kun raskas propaganda-ase otettiin käyttöön. Eikä valloittaminen tapahtunut hetkessä. Vuoteen 2014 mennessä työ alkoi kuitenkin olla virallista sinettiä vaille valmis. Amerikan Yhdysvallat oli emä- ja siirtomaan enemmistön mielestä maailmalla se pääpiru, vanha vihtahousu itse. Oliko Venäjän ja Suomen kansan näkemyksillä eroja, vai olivatko molemmat täysin yhtenevät kansallisbolševistien - heidän päätalolaisten pääideologiensa Limonovin ja Prilepinin - ohjelman kanssa, se jääköön aatehistorioitsijoiden tutkittavaksi. Tärkeintä oli, että Ukrainan väkisin venytetyn kriisin aikoihin, kuluvan vuoden kesällä, ajatus Suomen itsenäisyydestä, tuo vähintään satavuotinen päiväuni, alkoi vedellä viimeisiään.

Siksi ryhtyminen suhteeseen ihka oikean jenkin kanssa tuntui Sonjasta niin piristävän paheelliselta. Äiti olisi varoittanut aloittamasta vakavaa suhdetta, mikäli äiti olisi ollut elossa.

Edellinen osa.

Rodriguez

Tyypin rinnassa luki Rodriguez. Se oli hänen nimensä, Jake Rodriguez. Hän oli hurmaava öykkäri. Kätkikö läikkyvä pinta alleen mittaamattomat syvyydet vai kotoisan mutapohjan, siitä Sonja ei saanut selvää. Ajatellaan nyt mainittua tatuointia. Se saattoi olla osoitus äärettömästä itserakkaudesta, jotain todella noloa, tai sitten oire jostain muusta. Jaken vaitonaisuus aiheesta ei luvannut hyvää. Mutta sillekin saattoi löytyä selitys. Hän oli käynyt komennuksella tai kiertueella Afganistanissa - Sonja ei ollut varma kummasta oli kyse - ja siellä päin maailmaa saattoi tapahtua mitä hyvänsä. Sonja ei kehdannut tässä vaiheessa, heti suhteen alussa, alkaa penkoa toisen psyyken pölyisimpiä lokeroita. Hän ei voinut kuin odottaa. Mihin hänellä ei periaatteessa ollut aikaa.

Jasper Johns, Flag

Hän oli löytänyt Jaken deittisivustolta. Hetken hän oli epäröinyt miehen kansallisuuden suhteen - mutta mitä enää oli menetettävänä? Masokisti etsii seuraa. Ulkomaalaiset älkööt vaivautuko. Niin Sonjan ilmoituksessa ilmeisesti luki, jossain rivien välissä, mikäli tähänastisesta saaliista jotain saattoi päätellä. Hän oli niin kurkkuaan myöten täynnä suomalaisia miehiä, Suomea ylipäänsä. Yhtä hyvin saattoi hypätä tuntemattomaan kuin mädäntyä täällä.

Jatkuu täällä.

From 1991 to 2014 It's a Short Leap... Backwards

IN THE EVENING of 20 January the special unit of Soviet police, OMON, storms Latvia's Ministry of Interior. The crowd surrounding the building fights back. The OMON shoot their way into the building, they trash the offices, and flee. There will be five casualties: two policemen, two tv cameramen and a high school kid.

In the Latvian OMON serves an officer called Vladimir Antyufeyev.


  

   

A week earlier the occupying army has attacked the crowd defending the tv tower in Vilnius, the capital of neighboring Lithuania. The images of civilians being crushed by tanks have spread throughout the world. It is happening again, everyone seems to think. Is this what perestroika and glasnost stood for, after all?

The next day barricades start going up in Riga.

Historians haven't been able to show an airtight motive for the strike of 20 January. According to one theory, the whole event was a result of a provocation. There was allegedly a third party on the roof of the Ministry of Interior shooting at the crowd and the OMON.

The guide at the Museum of Barricades gave his best guesses on who the Third Party Shooters were. GRU or KGB, he said, or somebody on their payroll.

During the war in Ukraine, 23 years later, officer Antyufeyev pops up again.

He's bold enough to use his own name now, unlike in Transnistria. The amount of self-confidence "The Ant" employs is an alarming progress report on the memory disorder of the human race - and the speed at which the patient's condition has deteriorated. The bastard's arrogance, however, is not a sign of some universal revisionism that has replaced the horror with which we all witnessed the dying throes of the Soviet Union.

Oh, did I forget? Antyufeyev is the deputy prime minister of "Donetsk People's Republic" now. Even a blind pig living on truffles sees he's no separatist from Ukraine, but the last of the KGB Mohicans instead.

Well... that is not news any more, is it?

_____

4 August, 2014

The New York Times revealed today another reason why The Ant can use his Christian name without a care in the world... that is, the statute of limitations.

I thought there was no such thing for murder.

http://mobile.nytimes.com/2014/08/04/world/europe/separatist-pro-russian-leadership-in-eastern-ukraine-with-a-goal-of-establishing-government.html?referrer=

The Times stole my story, but all is forgiven, since this closing line by Antyufeyev himself will become an instant cult classic, 

... we are not doctors, but lawyers and political scientists.

Do the results of The Ant's work, above and below, look like political science to you?

Sorry for the poor quality of the pics... you probably can't decipher the names. They are: Sergejs Konoņenko and Vladimirs Gomanovičs (the policemen), 

Andris Slapiņš and Gvido Zvaigzne* (the cameramen) and Edijs Riekstiņš  (the high school kid).  Raimonds Salmins, whose memorial stone is also in Bastejkalns park, was killed during the August coup, exactly seven months later.

*) I didn't find Zvaigzne's stone, but his picture is above, the penultimate one.

___

The scene of the crime -

6 Raina bulvaris

Many thanks for the guide at the museum of 1991 barricades for inspiring conversation and facts instead of fiction. You guys did, and do, a wonderful job! All remaining errors in this post are, of course, all mine.

AND THE STORY CONTINUES... here!