GRU and the Theory of Many Worlds

It is easy for a present-day man or woman to fall for the theory of many worlds. The song of the siren is heard everywhere from Korengal Valley to Ramblas, Barcelona and in every nook and corner in between, nonstop, around the clock. The allure, the bite of the song lies in nostalgia for a time that never was. There's no time for regrets; there is, in effect, nothing to regret!

Whatever it was, it didn't happen.

The mantra of Radio Cloud 9 is transmitted through a whole industry of romantic comedies, sentimental novels, cry-in-your-beer ballads and whatnot. They are all about love affairs. And they all preach the same line about "going back" to the one true love that was lost. They play with the illusion that it's possible. Dear Reader, it is not. You can never go home again. But let's not get any deeper into that, please. I have stuff to do.

Like I did yesterday. I was going to go play soccer, when I received a note that there was stuff to pick up at the post office. Components of an e-cigarette, to be precise. I had switched back to regular smokes after all the electronic alternatives had ceased to function. Yet, I had my health and my future to think about. So off to post office I was. But I didn't feel like walking.

I had a rusty old bike my sister once gave me. I had stored it in the cellar years ago and forgotten all about it. The brakes didn't work, but you could ride the thing, to the post office, at least. I took the bike out and noticed that the tires were flat.

Sometime back the management of the flophouse where I room had sent a notice: every bike in the cellar had to have the name of the owner and his/her apartment number attached to it. All the bikes with no identification would be taken to the scrapyard and shot.

My name and number were still in place on the rear rack, inside a yellow plastic folder. And that got me thinking.

Riding my bike to the huge shopping center, where the post office had recently moved, I started contemplating two things:

(i) Russians: their cunning, thieving, lying ways;

(ii) and New York in general, Jean-Michel Basquiat in particular.

http://www.scientificamerican.com/article/hugh-everett-biography/

I could have been an artist. Instead of Grozny, I could have been riding my bike in New York right now, just like JMB did, before he overdosed, if I hadn't pissed away my best years with P, drinking and fighting and drinking and cursing and crying. Damn! Why did I do that?

What if I could go back, and make different choices? That'd be so cool. Or better yet, maybe there was a parallel universe, where I was in fact in New York, pedaling happily towards Washington Square or someplace?

That way I could get off the hook of my own choices. And that would be awfully kind of God or Hugh Everett or whoever was responsible, what with my tires having been slashed by the GRU and all.

Suddenly I wasn't 46 years old or something. And if I was, I hadn't wasted my life. I had achieved something. Oh yeah. I was somebody!

I'm on a road to nowhere, I sang as I rode. I'm on my way to Paradise.

Country boy, you got a lot to lose

Country boy, I wish I was in your shoes 

You'll find the previous episode here.

The story goes on here.

Magyar, Interrupted

I was looking for a sensible summary of the many worlds theory, and what did I find? A cat, who does not exist. Or maybe she does. Maybe she is dead and alive at the same time...

My cat is mine. Her name is Miina, which means a mine in Finnish. You know, like a Claymore. I do not own her. Her personality, her life is hers and hers alone... and certainly not Mr Schrödinger's. I refuse to accept the outcome of that dude's thought experiment, or the paradox illuminated by it, from which (the refusal, not the experiment) follows that nothing can ever happen. The world is fixed, as it is, and will never change. Nothing will happen, period.

There, I said it. We are standing beside a road, under a tree, waiting, and shall live happily ever after. Agreed?

Let's move on to happier thoughts.

But it is the thinking that is the tricky part.

If up to a point the cat inside the box is both alive and dead, there has to be a trigger, a little something that eliminates the other outcome... for instance, the possibility that the cat will survive the experiment. A trigger that fires the bullet that drops one of the two possible outcomes.

And that trigger just might be a thought. A teeny weeny innocent little slip of the tongue, I mean, mind.

I don't think opening the box qualifies as the trigger. No, something has to happen (or not happen) before someone opens the box.

This line of thinking can drive you nuts. Especially, if you happen to be me, and try not to think about my cat. Who, again, isn't mine, but hers and hers alone...

Is it possible for something to own itself?

To own something, you have to be something other than the thing that you're supposed to own; outside of it, so to speak.

All right. Make no mistake: NOBODY owns my (pardon the expression) cat. Not even her.

Are we clear on this? Good, excellent. Can we now just move the fuck on?

He's scared. He's really, really scared now.

Who's scared? Who said that?

Who am I?

This is the kind of shit that too much reflection and introspection and contraception may lead to. The kind of shit that drove my cousin to off himself. Although I can't be positive about that.

No one can. No one is able to tell you the infinite imaginable reasons behind someone's decision to die. There are so many candidates for a reason, countless alternatives, and they only multiply the second you try to grasp them.

You can start with just one thought. The fear of doing something irredeemable. Like turning a live cat into a dead cat. Some say that both cats exist at the same time, but I don't buy that crap.

It is precisely the kind of scifi pudding that, if you eat too much of it, will lead you into believing "the theory of many worlds"... that all the opportunities you lost, the chances you missed, they are still there, preserved in a freezer next to Walt Disney's corpse (if it ain't his, then whose is it?), and all you have to do is go back in time, in your mind, and the life you didn't live will actually come to pass.

And that's the idea, the reason why I interrupted Magyar in the first place.

Now, if you'll excuse me, we have some Germans to beat up. Figuratively speaking, of course.

I'm laying my trust at the feet of Fred's. The feet aren't his, but cut me some slack, will ya? Fred is my alter ego. No, I am Fred. Fred is me. In the best of all possible worlds.

We shan't overcome, and you can count on that, baby.

Mr Schrödinger didn't take into account one thing. The cat itself, who's a ferocius little beast, and will storm out of the box the second she damn well pleases, if I don't get to her first. And that, ladies and gentlemen, is life.

That is action.

Read the next dispatch,
"GRU and the Theory of Many worlds,"
here.

Magyar

[VERSIO SUOMEKSI ALLA.]

We were talking to each other, P and I, at the time. So there were no hard feelings between Magyar and me either.

Magyar made an impression, alright, when you first met him. He had a shaved head, well-trimmed beard and mustache and, without exception, dark clothes. Later on, as I saw the photo of Anton LaVey, the prophet and founder of the Church of Satan, I couldn't help but cry, "Magyar!" That wasn't quite accurate, after all. It wasn't until I was reading the thorough portrait of Gabriele d'Annunzio, a "poet, lover and preacher of war," written by Lucy Hughes-Hallett, that I realized I had at last encountered an earlier incarnation of Magyar's, in flesh and spirit.

I was still dreaming of becoming an author. I saw Magyar as a unique opportunity to gain a footing in the publishing world, with him working there an all. Or wasn't he? What sort of books was his shop specializing in? Was it a bad idea for me to come up with a manuscript and send it to them to read?

"At the moment," Magyar said, reflecting every word, "presently. We don't publish books."

Really? What, then? What did they publish, if not books? Just give me a hint, and I can skip instruments just like that, try something new...

"Cans," he said, and rose from the easy chair.

He went into the kitchen and opened the fridge. He took a beer, single beer, and opened it. I knew that sound. He stayed in the kitchen drinking his beer. It was time for me to go.

... 

We made a trip to Paris that summer, the three of us. P wasn't 100% sure of their affair yet, and my coming along lowered the stakes some, I guess, made the journey little less a personal affair. I served as an insurance against disaster. Or maybe they just needed a chaperon, someone who'd keep them off of each other for a moment, force them out on the streets, to see the city. Otherwise they would have spent three days and nights in bed.

Magyar enjoyed his role as a tour guide. P and I played a part we were most comfortable with, one we fell back upon every time we met. We granted the foreign fools glimpses into the most exotic traits in our beloved national character.

On a street corner in Montmartre, Magyar was giving a lecture on a street artist who had rocketed to the top of the art world from these very sidewalks. I looked at P: had she heard of the artist? P shook her head. Neither had I.

Magyar beckoned us to look at something on the wall. It was a painted picture of a lady with a long, black hair and cherry red lips. She was looking at you over her shoulder. The painter must have aimed at an image of a seductress. It looked like a tattoo on somebody's upper arm. I told Magyar this. He just ignored me. Magyar wouldn't let anything interrupt his presentation.

But the universe does not work that way. Especially the universe where an alternative, parallel reality is always at hand, if you're not satisfied with the present one. So "Magyar, interrupted" will be the name of the next post, and it is going to be all about choices. 

The story begins here.
And continues here.

Olimme noihin aikoihin puheväleissä P:n kanssa. Meillä ei siis ollut Magyarin kanssa kitkaa välillämme.

Magyar oli omalla tavallaan vaikuttava ilmestys. Hänellä oli kalju päälaki, hyvin hoidetut viikset ja parta sekä poikkeuksetta tummanpuhuvat vaatteet. Kun myöhemmin näin saatananpalvojien profeetan Anton LaVeyn kuvan, en voinut kuin älähtää: "Magyar!" Se laukaus tosin meni vähän ohi. Sitten luin Lucy Hughes-Hallettin perinpohjaista muotokuvaa Gabriele d'Annunziosta, "runoilijasta, rakastajasta ja sodanlietsojasta", ja tajusin viimein löytäneeni Magyarin aiemman inkarnaation, hengessä ja lihassa.

Haaveilin yhä kirjoittelijan urasta. Näin Magyarissa ainutlaatuisen tilaisuuden luoda suhteita kustannusmaailmaan. Olihan hän käsittääkseni alalla töissä. Vai eikö ollut? Millaisiin julkaisuihin hänen firmansa keskittyi? Olisiko minun järkeä kasata kässäri ja lähettää se heille luettavaksi?

"Tällä hetkellä", Magyar sanoi ja harkitsi jokaista sanaa, "juuri nyt me ei julkaista lainkaan kirjoja."

Niinkö? Mitä sitten? Mitä he sitten julkaisivat, jos ei kirjoja? Anna vain vihje, niin voin käden käänteessä vaihtaa alaa, kokeilla jotain uutta...

"Peltipurkkeja", Magyar sanoi ja nousi nojatuolistaan.

Hän käveli keittiöön, avasi jääkaapin oven ja äänestä päätellen otti kaljan. Kyllä - kuulin kun hän avasi sen. Yhden kaljan. Hän jäi keittiöön juomaan sitä. Minun oli aika lähteä.

*

Sinä kesänä lähdimme kolmestaan Pariisiin. P ei ollut takuuvarma suhteestaan Magyariin, ja mukana oloni teki matkasta vähemmän riskialttiin, vähemmän henkilökohtaisen, luulisin. Toimin vakuutuksena katastrofia vastaan. Tai ehkä tarkoitukseni oli palvella esiliinana, pitää heidät hetki pois toistensa kimpusta, pakottaa ylös ja ulos, katsomaan kaupunkia. Muuten he olisivat viettäneet kolme vuorokautta vuoteessa.

Magyar keskittyi oppaan osaan. P ja minä löysimme tutun sävelen, kun esitimme ulkomaan eläville kansanluonteemme eksoottisimpia piirteitä. Osa sujui meiltä luonnostaan. Palasimme siihen aina, kun olimme yhdessä.

Montmartrella Magyar luennoi meille paikallisesta katutaiteilijasta, joka oli ponnistanut maailmanmaineeseen näiltä samoilta jalkakäytäviltä. Katsoin P:aa kysyvästi: oliko hän kuullut taiteilijasta? P pudisti päätään. En ollut minäkään.

Magyar viittilöi katsomaan jotain seinässä. Se oli maalaus naisesta, jolla oli pitkä musta tukka ja kirsikanpunaiset huulet. Hän tähyili katsojaa olkansa yli. Maalari oli kai ajatellut tehdä viettelijättären muotokuvan lätkäistessään värinsä seinään. Se näytti tatuoinnilta jonkun olkavarressa. Kerroin tämän Magyarille. Hän ei välittänyt puheistani. Mikään mahti maailmassa ei olisi saanut Magyaria sulkemaan suutaan.

Mutta maailma ei mene niin, varsinkaan maailma, jossa vaihtoehtoinen, rinnakkainen todellisuus on aina kätevästi saatavilla, kun nykyinen ei miellytä. Joten "Katkennut Magyar" olkoon seuraavan kirjoituksen otsikko, ja siinä käsittelemme yksinomaan valintoja.

Lue tarinan alku täältä.

Pathologies & Pussy Riot

[SAMAA PASKAA SUOMEKSI here.]

P detested two things in fiction: politics and war. She wouldn't look into a novel or sit down and watch a movie that dealt with these topics. You had to draw the line somewhere. Grrrl had to have principles.

In her youth P announced that she does not eat macaroni. In the light of available evidence, the conviction was hard to maintain. She matured and proclaimed she does not have sex when intoxicated. She campaigned for her goal. Between the idea and reality fell the shadow, she was that shadow, and saw herself at the corner of her eye, as if in a mirror in the middle of the night, but who cared, as nobody else did. See her, that is. Or care. Well, what the fuck? When a man turned into a pain in the ass, as they always did, she cut the ties and promptly slept with the next one on her assembly line of life. Usually the sequence of events was in reverse, however. First came the weekend full of fun with the upcoming candidate; then, as a consequence, she was able to burn her bridges. The method worked so well, it was amazing. She was proud of herself, true to herself.

P dreamed of becoming an author. She wrote all the time in a standard school notebook (the large variant). In her own words, she kept a diary. P never revised what she had written, but produced more. She had no notion of creating an accomplished work, something perhaps worth publishing. She didn't want her name on a cover of a book. The attention seeking syndrome of men was simply absurd on this field as well, P snorted. They wanted fame. So help me God.

To tell the truth, P wrote with her pussy. Sex was the only form of self-expression she was completely at ease with. That she trusted. Her personality was built in bed, and it was in bed that it thrived. She had yet to receive any indisputable evidence that there was life beyond banging. The Big Bang, she joked with her husband, Mammal Prilepin, the publisher, who was similarly inclined. In bed, out of it. Après le baiser, bof, Mammal said, the only words in French he knew. And P had taught them. She had probably read the sentence someplace. On a lavatory wall in Switzerland or wherever she had roamed, before.

The persons depicted above have one thing in common with the Russian revolutionaries. The pearls thrown by PR can be found in the bowels of P. Or in the mouth of the man of the house. It depends on the stage of digestion we're at. The world is a weird place, and worth fighting for.

There is something wrong with the sentence, so I can't possibly comment on that.

*   *   *

I'M AFRAID THERE  EXISTS AN ALTERNATIVE ENDING TO THIS STORY. IT CAN BE FOUND IN THE BOOK 

THE ADVERSARY BY EMMANUEL CARRERE.

*   *   *

TO BE CONTINUED... OVER here.

The Patriot ACT

Sen perusteella, mitä luin tänään, olen saanut kunnian edustaa pahamaineista homojen salaliittoa. Ainakin, mikäli uskomme Facebookia. Ja kuka ei uskoisi? Facebook on RT vihreän arvoliberaalin valeasussa.

https://www.facebook.com/matti.paasio/posts/860588277289105

$

Based on what I read today, I've been granted an honorary lifelong membership in the notorious global gay conspiracy. According to Mark Putin, at least. I mean, Vladimir Zuckerberg... you know. The one who heads that branch of RT dressed as a young urban chick killer. Or yuck.

€

Olen otettu! Kiitos kiitos kiitos.

Haluan vastata kohteliaisuuteen ja paljastaa suunnitelman Venäjän presidentin eläkepäivien varalle. Mitä pikku kaverille tehdään, kun hänet on syösty vallasta?

Ehdotus on seuraava. Lasketaan Putin Pietarin likaviemäriin, missä hän saa rauhassa elää sen rottalauman parissa, joiden rintamalinjat hän hylkäsi kun alun perin maan päälle karkasi.

$

I feel so humble. Thank you, thank you -- thanks.

I want to return the favor by offering a suggestion of what to do with the Russian president once he's been forced to flee Moscow even faster than Yanukovych ran from the angry folks of Maidan.

(You'll have to use the Dada Button Translator decyphering that last paragraph, though. I'm too stupid and the phone too tired to do it all by ourselves. Or maybe we are just so chickenshit; we don't DARE to put it in English.)

-- Let's lower Putin into the sewers of St. Petersburg to live at peace with the rats whose ranks he so cowardly deserted before appearing on the face of the earth in the first place.

Yes. That's what I'd call PATRIOTIC.

http://www.kertomus.fi/a-h/cbgb/c-teksti/

Erämaan hutsu

                   Pirulta mä tuen saan

Pirulta mä tuen saan,

tätä maata hän rakastaa,

muuttaa jälleen muotoaan –

hyvää jaksaa odottaa.

Ei se ole satua,

käy katulamput kaasulla,

pimeys, pakkanenkin naurattaa,

kun saadaan uusi yya.

Sotaan on vain yksi syy:

julmuus, tyhmyys tiivistyy

kun orjakansa yhdistyy

palvelemaan mammonaa.

                    Joskus mietin

mihin menin mukaan.
Joskus toivon

ettei mua tuntis kukaan.

Joskus kuulen sanat

“mä uskon isäntääni”,

ja mua kylmää

ikiroudan ääni.

                   

Pirulta mä tuen saan,

hän kyräilyä rakastaa,

ja kansa pystyyn ponnahtaa:

“Me on tultu tänne vihaamaan.”

Sama ketä syytetään,

kun sana pannaan kiertämään,

ei niitä tunne äitikään

ja jokainen on syyllinen.

        Katso pois, katso pois,

 parempi kun katsot pois.

   Vaikka sanani mun kultaa ois,

               mitä teen, siitä vaikenen.

Joskus mietin

mihin mentiin mukaan,

joskus voisin

pyytää anteeks teiltä.

Joskus mä en nää

puita, saati metsää

liekeiltä,

liekeiltä.

              Pirulta mä tuen saan,

tätä maata hän rakastaa,

     meitä gallupit suitsuttaa,

   muut kaatuu tähän kampanjaan.

Pirulta mä tuen saan.

Pirulta mä tuen saan.

    Pirulta mä tuen saan.^[1]

---

^[1] Teksti on käännös Jason Isbellin kappaleesta The Devil Is My Running Mate, joka löytyy levyltä Sirens of the Ditch (2007).   

"The Devil Is My Running Mate" by Jason Isbell from the album Sirens of the Ditch (2007)
w/ Finnish lyrics.

Pienet ystävät

Sonja oli vannoutunut turkistarhauksen puolestapuhuja. Hänen mielestään häkkeihin ahdetut ketut olisi saanut vapauttaa ja sulloa tilalle ihmisiä. Mieluiten lapsia – näillä oli vielä toivoa. Aikuiset voitiin johdattaa suoraan soraharjulle kaivamaan kuoppaa.

Sonja piti seurakunnan kerhoa lapsille, jotka kukoistivat kotihoidossa. Hän todisti päivästä toiseen, kuinka vanhemmat valmensivat ainokaisistaan maailmanluokan hirviöitä. Lapset olivat valtakuntansa superjulkkiksia – jokaista sohaisua ihasteltiin loputtomiin, jokainen älähdys käynnisti päättymättömän lepyttely- ja lohdutusoperaation – ja kun kaksi tähteä laitettiin samaan tilaan (oli äiti tai isä paikalla tai ei), ne yrittivät repiä toisensa kappaleiksi. Eikä kukaan hennonut estää. Paitsi Sonja: hänen tehtävänsä oli heikentää lasten itsetuntoa.

Kun Sonja vapaa-aikana kohtasi itseensä uskovia ihmisiä, hänellä oli paha tapa yrittää samaa. Hän uskoi, että reaktio tuli selkäytimestä. Hän ei voinut sille mitään, yhtä vähän kuin lapset saattoivat oma-aloitteisesti muuttaa käytöstään. Siinä mielessä Michael Patton, kaunis amerikkalainen, oli täydellinen vastavoima Sonjalle: jin hänen jungilleen. Vai menikö se toisin päin.

Alku: ks. "Jenkki"

Jenkki

Kuollutta ei voi tappaa, mutta yrittänyttä ei laiteta. - Mark Lanegan

Sonja oli kahden vaiheilla. Hän oli saattanut tavata unelmiensa miehen, kauniin jenkin, joka teki eroa savolaisesta vaimostaan. Ero oli kuulemma lopullinen ja sattui senkin takia, että pariskunnalla oli poika, yhteinen ilmeisesti. Tai niin Mike väitti – että ero astuisi voimaan “näinä päivinä” – mutta Sonja oli oppinut puremaan hammasta, kun kuuli näitä viestejä. Ne olivat kuin herkullisen hauen ruodot. Sonja poimi ne sivistyneesti suupielestä ja siirsi syrjään kuin pelon tunteen pahimmassa hädässä. Sen aika tulisi vielä. Hän toisti mielessään päivälehden viisauksia. Tulevaisuus näyttää. Historiankirjoittajat... Syntymästä asti vuodet, pahimmillaan viikot, kuukaudet, olivat takoneet Sonjan luiseen päähän läksyä, että puheiden ja tekojen väliin repesi railo, kun miehet olivat äänessä. Varsinkin kun he lässyttivät naiselle ja eritoten hänelle.

Loistiko se hänen kasvoiltaan? Tulkaa, kusettakaa!

Siihen rotkoon kun putosi, saattoi kevyesti matkata maan keskipisteeseen, todelliseen pätsiin saakka. Eikä kukaan tullut pelastamaan, ei syntynyt mediatapahtumaa, ketään ei kiinnostanut vaikka olisit virunut siellä elämäsi ehtooseen saakka. Niin kuin saattoi hyvin tapahtua. Tämä oli totista leikkiä. Jokainen kaivoi kuoppansa itse viime kädessä. Sinisilmäisyyttään, typeryyttään – aivan sama, miksi. Sieltä oli kömmittävä itse ylös, joka ainoa kerta. Ennen viimeistä, Sonja hymyili sisään päin.

Englannin kielessä oli sanonta, ohje, miten miesten puheisiin suhtautua.

Nautitaan suolan kera.

Sonja sulatteli suolakiteitä kielensä päällä viikkokaudet. Se oli hänen sukanvartensa, hän selitti Jumalalle (joka ei ikinä vastannut), vakuutus sen varalta, että kaikki menisi päin helvettiä niin kuin aina yleensä kävi. Näin hän sai pitää mielenterveytensä, toivottavasti, vaikka päätyisikin suolakaivoksille Kroatian saaristoon. Tuskin nyt mihinkään niin kuvaukselliseen paikkaan. Se vain oli ainoa maailmankolkka, missä hän muisti kuulleensa, missä saattoi olla suolakaivoksia.

Saatiinko suolaa ylipäätään kaivoksista? Se ei liene lopputuloksen kannalta olennaista. Suolaa tarvittiin, hän tarvitsi sitä, ilman suolaa ei ollut elämää.

Jatkuu: ks. http://krrrmay.blogspot.fi/2014/06/pienet-ystavat.html

Silikum syrjäytyy

EN OLE PSYKOPAATTI. Olen väärin ymmärretty Gandhi. Minuthan vangittiin vaikutuksille alttiissa kahden vuoden iässä. Islannin itärannikolta -- niin olen kuullut kerrottavan. Itse en muista noista ajoista mitään. Ehkä alitajuntaani on silti jäänyt ajan eroosiota uhmaava aavistus siitä, mitä vapaus voisi olla. Tai sitten ei. Väliäkö hällä. Olen kasvanut altaassa ja altaassa myös kuolen, mikäli ihmiset saavat päättää, ja melko pian. Jos he niin päättävät. Sitä on pohjasakan diktatuuri, jota myös demokratiaksi ilkutaan.

Noutajaa odotellessa ehdin kuitenkin tehdä täyden tunnustuksen, ripittäytyä Teille, arvon kuulijani. Olen pohjimmiltani syvästi uskonnollinen nisäkäs. Eikä osani ole ollut helppo. Kuunnelkaa alan asiantuntijaa, joka kutsuu itseään Lorca-tutkijaksi:

Heillä oli lentokone, heillä oli tähystäjiä, heillä oli pikaveneet, heillä oli pommeja, joita he heittivät veteen. He sytyttivät pommit hitsipilleillä veneissä ja heittelivät niitä veteen niin nopeasti kuin pystyivät paimentaakseen valaat poukamiin. Mutta miekkavalaita oli otettu kiinni ennenkin, ja ne tiesivät mistä oli kyse. Ja ne tiesivät, että niiden poikaset vietäisiin. Joten aikuiset, joilla ei ollut pentuja, menivät itään, umpikujaan, ja veneet seurasivat niitä. Ne luulivat, että kaikki menivät sinne, samalla kun äidit ja poikaset menivät pohjoista kohden. Mutta pyyntijoukoilla oli lentokone. Ja niiden piti lopulta haukata happea, ja kun ne tulivat pintaan, pyyntijoukot hälyttivät veneet, ehei, ne menivätkin pohjoiseen, ne joilla on poikaset. Joten veneet, pikaveneet saivat ne kiinni ja paimensivat ne yhteen. Ja heillä oli kalastusalukset ja nuotat, jotka vedettiin, niin ettei kukaan päässyt pois. Ja sitten he vain poimivat poikaset.

Heillä oli haluamansa poikaset häkissä, niinpä he pudottivat nuotat. Ja kaikki muut olisivat voineet lähteä. Mutta ne jäivät.

Tässä kohtaa elokuvantekijät heittävät peliin aidon perhetragedian, jonka yli hyppään uljaasti kuin merimaailman näytöksessä, ja palaan duende-tuntijan tarinaan.

Heidät häädettiin Washingtonin osavaltiosta vihdoin vuonna 1976 (jolloin Jimmy Carter voitti presidentinvaalit -- vasurin välihuomautus). Merimaailmalle sanottiin nimeltä mainiten: "Älkää enää tulko Washingtoniin pyytämään valaita."

He siirtyivät Washingtonista Islantiin kuin ei mitään ja jatkoivat pyyntiä.

Tämä jos mikä on tarina pohjoismaisesta hyvinvointivaltiosta.

________

Anti-Russian Treaty Organisation #ARTO

The West has turned lazy and sloppy to such a degree that it has completely lost its shit. The US hasn't attacked anyone in a long, long time. And it won't do so, which their president has been kind enough to tell all the dictators and terrorists of the 21st century. 

When the Democrats were able to sneak their representative into the White House, a power vacuum in the world was indeed created. The void wasn't situated where everyone had anticipated while celebrating the end of the Cold War, however.

CW - pun intended - didn't go anywhere. It was just that one of the main parties in it vanished from the face of the earth, and I'm not talking about the Soviet Union, either.

The Western Europe is more useless than ever, and that means only barely alive. Well, what in the world can we do?

Hope arrives from the East... seriously. I'm not talking through a mouthful of sour grapes, although it's not Russia or China or even Japan I'm counting on. Let's not forget the countries of the former Eastern Bloc, their hard-earned expertise in the current affairs. People there have paid all-too-dearly for the Russian Messiah Syndrome or Christ Complex or whatever the fuck it is called. For decades. And I'm kneeling in the mud at present, hat in hand, asking for induction into the Hall of Fame for my poor, wretched country, which is No Funland. We don't deserve to be part of them, in any way. I know that. Show us some mercy, that's all I'm asking.

A new military alliance is needed in Europe - and, what the hell? In Asia, too. And let the records show that I was the one who came up with the name for it, my only contribution for the world peace, barring the insistence on urgent pre-emptive strikes by the alliance, now.... The name, yes. And just to clear any misinterpretations, the short for it, Arto, is also a first name used for the male human species in my country.

Oh, well... if you've read this far, you already know what the full name is.

If not, check the caption, again and again.

Take care, and

LET'S PUT THE BASTARD ON HIS KNEES NOW

since that is the only way to stop him, ever.

Honestly,

Matti Paasio

He looks like a goddamn... SEA MARK.

Epätoivon päivä

Torstaina onnistuin hyvin. Uskallan sanoa näin, sillä omalla kohdallani luotan epäonnistumisten kantavaan voimaan. Mikään ei motivoi kesken pelin niin kuin huti hyvästä paikasta. Hetken harmittaa, totta, sitten puret hammasta ja haluat onnistua. Tyytyväinen mieli on myrkkyä maalivainulle.

Anna parhaasi, yritä. Myönteisen ajattelun apostolit vakuuttavat, että se riittää. Jokainen kai tuntee olonsa paremmaksi juostuaan hiekkakentällä edestakaisin puolitoista tuntia; paremmaksi kuin ennen suoritusta ainakin.

Jos haluat jotain poikkeuksellista, pussata pilvenlonkaretta, tärkeintä on, että et yritä, liikaa ainakaan. Unohda itsesi, anna musiikin viedä. Tässä tanssissa musiikkia ei kuulu. Se on nähtävä.

Musiikin mainingit takoivat kehossani, kun astuin junasta kotikulmilla. Olin ajatellut hakea pizzan, mutta ylensyönti leikkaisi riemultani terän. Kävelin siis kohti halvinta kauppaa, kirjoitin ostoslistaa mielessäni: leipää, juustoa, kirsikkatomaatteja. 

Käännyin R-kioskin kulmalta ja hämmästyin.

Ilmiö entisestä elämästä seisoi juottolan terassilla, nauratti äijiä ja poltti tupakkaa.

Mitä M. täällä teki? Hän oli muuttanut jonnekin Itään aikoja sitten, saanut tyttären ja vietti nyt hyvää elämää virolaisen miehensä kanssa. Oletettavasti... olin juuri lukenut tilapäivityksen, jossa M. haki kaveria kuntosalille. Hänen veljensä ihmetteli, mikä se oli, joku uusi baari vai? Sali ei tullut ensimmäisenä mieleen, kun kuvitteli, missä M. vietti vapaapäivää vanhemmuudesta, irtautui kotiäidin arjesta.

Entisten aikojen piti oleman ohi, meiltä molemmilta. Olimme päässeet pakoon Groznystä: minä henkisesti, hän maantieteellisesti. Vai emmekö muka olleet?

Silloin joskus

Saavuimme Seinäjoelle turnauksen aattoiltana, kirjauduimme hotelliin. Sisko maksoi matkat ja majoituksen. Kävelimme loputonta käytävää, etsimme huonettamme. Kokolattiamatto kenkien alla. Kaipasin polkuautoa. Odotin, koska kuolleet kaksostyöt ilmestyvät. Kerroin mielleyhtymästä kiertoilmaisuin, ettei siskontyttö pelästyisi. Sisko ihmetteli, miten muistin elokuvan niin hyvin. “Koska sen pää on niin täynnä kaikkea paskaa”, entinen vaimoni olisi vastannut. 

Yksi pikkupimu pudisti päätään, kun kuuli näkemyksen. Pääni oli ilmeisesti täynnä jotain muuta hänen mielestään. Se oli silloin se. Hän ei tuntenut minua enkä minä häntä. Me aiheutimme yhdessä vain harmia.

“Tylsää”, hän sanoi ja läimäytti lapasiaan. Hän äänsi sanan melkein kuin poika, jonka olin takavuosina kohdannut juoksuhaudassa. Kaveri leikki täysin rinnoin King Kongia, kaikki muu olikin sitten tülsaa.

Pimu veti lapaset käsiinsä ja pysähtyi ovella, katsoi taakseen kuin hidasälyistä.

“Oot sä tulossa?”

                                                      

Siirryimme Kalteriin, jolla oli oikeakin nimi, mutta kukaan ei käyttänyt sitä. Rautatangot ikkunoissa olivat lyöneet leimansa kuppilan ilmapiiriin.

“Keppanatuoppi ja vesi”, sanoin tiskin taakse, rouvalle jolla oli kirkuvanpunainen tukka. Tämän silmät suurenivat.

“Tuleeko jäitä”, rouva sanoi ja napsautti oluen valumaan. “Siihen veteen? Täytyy sanoa, että toi on aika epätavallinen tilaus tässä paikassa. Mä vähän häkellyin. Te nyt ootte niin siistin näkösiä, mutta yleensä kun joku tilaa veden, mä alan ettiä, et missä se oma pullo on.”

Neiti nauroi vesituoppia. “Ai onks toi mulle?”

Siirsin oluen pimun eteen. Baarin pitäjä riemastui.

“Noin sitä pitää! Herra juo vettä ja rouva olutta! Oikein…”

“Me ollaan kavereita”, neiti jupisi.

“Ihan kuinka vaan. Ei kuulu mulle millään tavalla. Mä yritän tässä jotenki viihdyttää itseäni. Pitkä ilta edessä. Ja takana.”

Olin samaa mieltä. Siirsin kantamukseni tiskin taakse: kassin, jota pullisti kaksi valmispitsaa ja kuusi olutta. Ajattelin houkutella neidin matkaani niiden avulla. Ei toivoakaan: pimu oli jo löytänyt ystäviä, pöydällisen äijiä. Kun laskin lasini ja istuin alas, hän haastoi miehiä juoksemaan. Mikä oli matka? Pysäkiltä toiselle. Lähdetään heti! Neiti uhosi, että oli voittanut viimeksi painijan, ison miehen. Ei painijan tarvii juosta, joku väitti vastaan. Neiti oli valmis lyömään kahdesta kympistä vetoa. Kuka uskaltaa? Hänellä ei ollut kahta kymppiä, tiesin sen. Aloin tehdä lähtöä. Kävin ensin tupakkakopissa. Neiti ilmestyi ovelle, pyysi jämiä. Hän laski tuoppinsa telineeseen, istui alas. Hän ihmetteli mitä oikein teki siellä, niiden ihmisten seurassa. Hän halusi vaihtaa paikkaa.

Lähdetään heti, innostuin, kummatkin omaan kotiinsa vaikka. Antaisin hänelle oluet mukaan. Totta kai, neiti sanoi, kyllä, mutta ensin piti käydä yhdellä. Yhden ääreltä neiti halusi kauppaan. Oli lupaava merkki, että hän ajatteli ruokaa. Jätimme kassin tiskin taakse ja astuimme ulos baarista.

Olimme puolimatkassa kauppaan, kun kuulin Jarin äänen. Neiti seisahtui.

“Kävele eteenpäin”, sihahdin. Ihme kyllä, hän totteli. Pääsimme kaupan ovista sisään.

Neiti seisoi hyllyjen välissä ja puhui puhelimeen. “Se hullu tuli tänne. Se jahtaa mua… Kaupassa! Mä en voi olla täällä. Mä en ole täällä!”

“Mutta mä olen”, Jari sanoi äkkiä aivan hänen vierestään. Jari käveli eteenpäin pää kyyryssä, musta palttoo liehui perässä. Käännyin ympäri. Jari ei nähnyt minua. Hän asettui kassajonoon, minä kiertelin hyllyjä. Jari maksoi ja meni ulos.

Neiti poimi koriin perunasalaattia, italiansalaattia ja kaksi hampurilaista. Katselin lumoutuneena, kun ostoksemme etenivät hihnalla. Neiti tuijotti ikkunasta ulos pimeään.

“Ne venaa mua tuolla ulkona”, hän sanoi.

Yritin muistuttaa, että olimme säikkyjä ja vainoharhaisia molemmat, tiettyä yliherkkyyttä aistittavissa. Silloin näin heidät. Viisi hahmoa seisoi pakkasessa juuri siinä, mihin kaupan valot väsähtivät. He olivat viisi ratsumiestä päivälehden pikku-uutisista. Valo lankesi lumeen heidän jalkojensa juuressa.

“Ne hakkaa mut”, neiti sanoi itsekseen. “Mä en voi mennä ulos. Ne hakkaa mut!”

Kassa kehotti soittamaan poliisit. Kääntyilimme tuulikaapissa, neiti puhui poliisin kanssa. Ratsumiesten rivi oli harvennut: heitä oli enää kolme. Neiti astui ulos.

Jari osoitti häntä sormellaan ja nauroi. Neiti käveli puhelin korvallaan eteenpäin. Lähdin hänen peräänsä. Jari käännähti ja osoitti minua. Nauru yltyi. Siinä ei ollut mitään aitoa, se oli patologista. Sivusta turkkilainen vapaapainija huuteli neidille, että puhutaan, mennään Laiskaan kissaan juomaan.

Kiirehdin askeliani, sain neidin kiinni. Hän ojensi luurin minulle. Selostin tilanteen, vaara näytti olevan ohi. Jengi ilmeisesti vetäytyi läheiseen baariin. Lupasin katsoa, että neiti pääsi turvallisesti kotiin. Matkalla hän soitti jollekulle, joka lupasi soittaa takaisin. Neiti kirosi perusteellisesti kyseisen kaverin. Alaovella luovutin neidille salaatit ja hampurilaiset. Käännyin ja kävelin kotiin.

Aiemmin sinä iltana neiti oli kertonut, että hän oli laittanut Jarille viestin. Hän oli kertonut, missä oli. Ihan vain ärsyttääkseen. Hän toivoi, että Jari tulisi riehumaan ja saisi turpaan oikein kunnolla. Baarimikko oli peitonnut Jarin ennenkin. Ei kovin kivasti tehty, sanoin, minua ja henkilökuntaa kohtaan. Neiti ei ymmärtänyt, mitä tekemistä meillä siinä oli.

Seuraavalla kerralla en enää juonut vettä.

Omissa ympyröissään näivettyvän pikku virkamiehen, sanotaan nyt isännöitsijän, on takuulla vaikea kuvitella, kuinka jännittävää elämä Groznyn seurapiireissä voi olla. Sen rinnalla jäävät sota ja rauha ja rouva Bovary auttamatta toiseksi.

Tarinan alkuun pääset täältä. Se jatkuu täällä.